Eilisen kuplat

Ella Mortesa oli vanha. Oikeastaan hänen ei olisi pitänyt käydä maalaamaan tätä taulua sillä ystävätär näkisi siinä vain pinnallisen päähänpinttymän, tälle luvatun ystävänpäivän lahjan menneiden aikojen loppusinetiksi. Eivät heidän tiensä olleet yhtyneet enää koskaan. Viime tapaamisesta oli kulunut kuusikymmentä vuotta.

"Ihana hempeä kuva, odotusta täynnä" kuuluikin ystävättären kiitos. Pojantyttären avustamana Ella oli lähettänyt kuvan taulustaan sähköpostitse ja luvannut toimittaa lahjan perille sitten kun ystävätär olisi palannut aurinkomatkaltaan kotiin, joka sekin sijaitsi toisessa maassa.

"Odotusta täynnä." Kuinka ystävätär olisikaan voinut nähdä kuvan todellisen tarinan mikäli tapahtumaa edes siksi voi kutsua. Nyt se tuntui vain kaikkea raihinaisesti koossapitävänä luurangolta.

Taivaansinisen mekon Ella oli ommellut huolellisesti ratkomalla valkoisesta rippileningistä pitkät hihat ja avaamalla kaula-aukon. Kankaan värjäys oli hankalaa mutta tulos oli toivottu. Juhlamekkoonsa Ella olisi halunnut vaaleat kengät, mutta hänen nuoruudessaan jalkimet olivat joko mustat tai ruskeat, hautajaisiin tai ripille sopivat. Ella lainasi äitinsä tummat korkokengät.

Peilin takana ei ollut mitään, ja oikeastaan ei sen edessäkään. Mikäli samppanjalasit olisi siirretty hieman enemmän oikealle, peili olisi näyttänyt totuuden. Kolme niitä olisi pitänyt olla.

Mutta ei sillä ollut enää väliä. Hän joka oli tuonut Ellan kotiin polkupyörällään viime kesänä ja rintamalomalla ollessaan antanut hänelle kilon voita, häntä Ella oli nyt odottamassa peilin edessä juhlamielellä.

Ilta kului, ja taivaansininen mekko alkoi tuntua jäänhileiseltä. Laseissa kupli enää pettymys, ja peilistä ei näkynyt yhtään mitään.

Toisessa talossa sensijaan kilisteltiin maljat eikä niitä tyhjennetty Ellan kunniaksi.