Pelon päätepiste

 

Mies oli elänyt koko aikuisikänsä oudon pelon kanssa. Hän uskoi, että jos hän ei kääntyilisi jatkuvasti – vasemmalle, oikealle, eteen ja taakse – hänen keuhkonsa unohtaisivat ottaa ilmaa. Hän ei osannut selittää sitä kenellekään. Hän vain tiesi, että liike piti hänet hengissä.

Hän kulki kadulla kuin tuulessa huojuva koivunlatva, pyörähteli bussipysäkillä, nytkähteli ruokakaupan jonossa. Ihmiset katsoivat, mutta hän oli tottunut siihen. Pelko oli vahvempi kuin häpeä.

Eräänä päivänä, kun hän oli jälleen kääntymässä neljättä kertaa minuutissa, hän törmäsi johonkuhun. Kirjaimellisesti. Pyörähdys vei hänet suoraan toisen ihmisen syliin.

Hän horjahti taaksepäin ja haukkoi henkeä. Mutta hän hengitti. Ilma kulki sisään ja ulos, vaikka hän ei ollut liikkunut sekuntiinkaan.

Hänen edessään seisoi vanha nainen, jonka silmissä oli lempeä, mutta läpitunkeva katse.

“Sinä pelkäät väärää asiaa”, nainen sanoi. “Et sinä kuole, jos pysähdyt. Mutta sinä kuolet, jos et koskaan pysähdy katsomaan, mitä ympärilläsi on.”

Mies jäi tuijottamaan. Hän ei ollut koskaan ajatellut, että pelko voisi olla väärässä. Hän ei ollut koskaan pysähtynyt niin pitkäksi aikaa, että olisi ehtinyt ajatella mitään.

Nainen jatkoi. “Hengitys ei ole sinun vastuullasi. Se on elämän lahja. Sinun tehtäväsi on vain elää.”

Mies seisoi paikallaan. Hän ei kääntynyt. Hän ei pyörähtänyt. Hän vain seisoi ja hengitti.

Ensimmäistä kertaa vuosiin hän huomasi, että maailma hänen ympärillään oli kaunis. Ihmiset kulkivat, tuuli liikutti puita, aurinko heijastui lätäköistä. Kaikki oli ollut siinä koko ajan, mutta hän ei ollut koskaan pysähtynyt katsomaan.

Nainen hymyili ja lähti jatkamaan matkaansa.

Mies jäi paikalleen vielä hetkeksi, ja kun hän lopulta otti askeleen eteenpäin, se oli ensimmäinen askel elämässä, jota hän ei enää aikonut juosta karkuun.