perjantai 17. heinäkuuta 2026

SE ON SIÄLLÄ!














Tämä näennäisesti mitätön ja jälkeenpäin hieman huvittava juttu ulkopuolisille kerrottuna tapahtui Munsalassa Pohjanlahden rannikon tuntumassa. Mutta kun se tulee kohdalle on leikki kaukana. Emmi oli käynyt ensiapukurssin, ja se oli ratkaisevaa. Hän pysyi rauhallisena ja kaikki päättyi onnellisesti.

Emmi oli marjastamassa tyttärensä kanssa aivan tavallisena syyslauantaina. Päivä oli täydellinen. Kuiva kangasmetsä oli helppoa samoilla, ilma kirkas, ja puolukoita niin paljon, että näytti siltä kuin joku olisi ripotellut punaisia helmiä pitkin metsää.

Emmi kulki ämpäri kädessä, hyräili jotakin epämääräistä sävelmää ja kumartui poimimaan erityisen pulleaa puolukkaa. Juuri kun hän sai marjan irti varvusta, se tapahtui.

Hänen tyttärensä Tuire oli viiden vanha, sellainen pieni metsäprinsessa, joka kulki kumisaappaat vähän liian isoina lonksuttaen ja ämpäri kolisten. Puolukoiden lisäksi siihen näkyi kerääntyvän sekä käpyjä että muita metsän aarteita.

Kaikki meni hyvin kunnes tyttö löysi erityisen kiiltävän puolukan. Sellaisista voisi tehdä kotona kaulaketjun! Hän kumartui ja otti marjan sormiensa väliin, pyöritteli ja haisteli sitä.

Sitten alkoi huuto.

Ei mikään tavallinen lapsen huuto, vaan sellainen täysimittainen, metsää halkova paniikkikarjaisu, joka sai linnut lehahtamaan puista.

“PUOLUKKA! NENÄSSÄ! SE ON SIÄLLÄ!” lapsi kiljui, ääni väristen kuin hän olisi kertonut maailmanlopusta.

“Ei voi olla totta”, Emmi mutisi ja säntäsi hysteerisen tytön luo.

Hän yritti pysyä vakavana, vaikka tilanne oli… no, vähintäänkin absurdi. Hän rauhoitteli Tuirea samalla kun tutki tämän nenää. Dramaattinen niistämisoperaatio ei tuottanut tulosta. Vasta kun Emmi keksi sulkea toisen sieraimen ja puhaltaa napakasti ilmaa tytön suuhun, puolukka lensi nenästä maahan ja jäi siihen viattomana kuin  ei olisi osallistunut mihinkään. Se ei ollut edes rikkoutunut.

Tyttö lopetti huudon yhtä äkisti kuin oli aloittanut. Hän katsoi puolukkaa pitkään, epäluuloisesti.

“Se oli ilkeä,” hän sanoi lopulta. ”Mä haluan jätskin. Mutta en sitä missä on semmonen kuollu kopparainen mustikoiden päällä, äiti.”

Niin oli todellakin tapahtunut kerran kotona. Pakastimesta otettujen mustikoiden päällä Tuiren jäätelöannoksessa oli kiiltänyt jotakin mustanvihreää mikä ei kuulunut sinne.

Tuire ei unohtanut koppakuoriaista koskaan, ja näytti siltä että ilkeä puolukka päätyisi sen seuraksi.

 

  

5 kommenttia:

  1. What an adventure in the forest! Emmi’s first aid skills made all the difference, and Tuire’s dramatic cry about the berry had me smiling. I’m glad it ended happily-- and her ice cream request at the end is just perfect.

    VastaaPoista
  2. Nyt tuli oma lapsuus mieleen täällä maalla, meinaa uppouduin niin kirjoitukseesi, että melkein näin oman itseni pikku tyttönä tuolla metsässä äidin ja tädin kanssa marjastus reissulla. Minulla oli pienenä keltaiset kumisaappaat. Ja muistan niin sen tunteen, kun puolukka oli kädessäni ja ajattelin jos sujautan sen nenään, en sitten uskaltanut ja söin sen.
    Aurinkoa päivääsi!

    VastaaPoista
  3. Minun tytär haukotteli ja pienen pieni lego luiskahti siinä nenään vahingossa itsestään. Sama oli konsti saada se ulos.
    Mukavaa viikonloppua sinulle.

    VastaaPoista
  4. Lapset ne on kyllä niin ihania.
    Sieltä kuulee aina sen aidon ja oikean ilmaisun on sitten nesässä puolukka tai jäätelössä epämääristä...!

    Oma veljeni kävi joskus lääkärissä, kun lego oli niin syvällä nenässä, ettei sitä meinattu saada sieltä pois sitten millään.
    Kumma juttu kuinka sitä lapsena oikein sattui ja tapahtui oikein vähän enemmänkin :-))

    VastaaPoista
  5. Una bonita historia sobre este accidente infantil que es algo que sucede con alguna frecuencia, eso de meterse objetos por los orificios de la cabeza.

    Saludos.

    VastaaPoista