Laulu jota ei ole olemassa

 

Ella oli sidottu vuoteeseen jo kolmatta talvea. Hänen ruumiinsa oli pienentynyt, mutta hänen korvansa olivat alkaneet kasvaa sisäänpäin, kuin etsien jotakin, mitä maailma ei enää tarjonnut.

Ensimmäisen kerran laulu tuli aamuyöllä. Se oli uskonnollista musiikkia, mutta ei mitään tuttua virttä. Sävel kulki kuin Ella olisi yrittänyt muistaa vanhan hymnin sanoja, mutta muisti vain kirkon. Tai puiston.

Ella sytytti lampun. Yöpöydällä ei ollut radiota. Mikään äänilaite ei ollut päällä. Hoitaja oli mennyt.

Laulu jatkui. Oli kuin korva olisi tuottanut sen itse. Ella ei pelännyt. Hän oli elänyt liian kauan pelätäkseen ääniä, joita kukaan muu ei kuullut.

Mutta hän alkoi huomata jotakin muuta.

Laulu ei koskaan muuttunut. Aina sama sävel, sama rytmi, sama hengitys. Aivan kuin se olisi ollut jonkun toisen ihmisen sisäinen rukous, joka oli eksynyt hänen korvaansa.

Hoitaja tuli aamulla.

- Kuulitko sinä sen?

Hoitajan hymy oli tarkoitettu rauhoittamaan vanhuksia.

- En kuullut mitään, Ella. Ehkä se oli vain tuulen ääni.

Ella ei vastannut. Hän tiesi, ettei tuuli osaa laulaa.

Laulu alkoi tulla yhä useammin. Aina kun huone hiljeni. Aina kun Ella oli yksin. Aina kun hän yritti muistaa jotakin tärkeää, mutta muisti vain sen, että oli unohtanut.

Eräänä yönä Ella ymmärsi, mistä laulu tuli.

Se tuli siitä kohdasta hänen mielessään, joka ei ollut koskaan hyväksynyt hiljaisuutta. Kohdasta joka oli aina pelännyt, että jos kaikki äänet lakkaavat, hän lakkaa olemasta. Ella sulki silmänsä. Laulu jatkui. Hän antoi sen täyttää huoneen, täyttää korvat, täyttää sen pienen tilan jossa hän vielä oli.