Onko jokainen koti sittenkään oma saareke?

 

Kertomukseni perustuu todelliseen tapahtumaan 2023-25.
Ainoastaan kuva on tuotettu AI:n avustuksella.

Kaikki alkaa aivan tavallisena remonttipäivänä omakotitalossa Länsi-Ruotsissa. On hiljainen syyspäivä, 4.lokakuuta 2023.

Talo sijaitsee rauhallisella alueella. Pihaan johtaa hiekkatie, jonka varrella kasvaa tuuheita pensaita ja vanhoja omenapuita. Rakennus on tilava, kaksikerroksinen, ja tehty perinteisellä ruotsalaisella tyylillä. Julkisivussa on vaaleanharmaata puuverhoilua ja valkoiset ikkunanpielet. Katto on punainen, tiilestä rakennettu harjakatto tuuliviireineen.

Rakennusmiehet ajattelevat lähinnä työnsä valmistumista ennen kuin kahvi ehtii jäähtyä. Talo on hiljattain vaihtanut omistajaa, ja nyt nämä ovat tilanneet remontin ennen muuttoa. Heitä harmittaa että myyjä on rikkonut sopimusta eikä tyhjentänyt taloa ajoissa useista kehoituksista huolimatta.

Kun remonttimiehet ryömivät vintin matalaan, pölyiseen koloon - sellaiseen tilaan, jossa kukaan ei oikeastaan halua olla - he näkevät siksi ensin vain romua - ja lopulta kosteuden vahingoittaman seinälevyn. Vanhoja laatikoita, eristeitä, ajan pysähtyneen tunnelman. Miehet irrottavat vahingoittuneen levyn.

Sen takaa paljastuu jotakin, mikä ei kuulu sinne.

Siisteissä riveissä, kuin joku olisi aikanaan asettanut ne sinne harkiten ja päättäväisesti, lepää huolella peitettyinä kasoittain sekä kulta- että platinaharkkoja. Paljon. Monen miljoonan edestä. Sanotaan - jopa kymmenen miljoonan.

Hetki on varmasti epätodellinen. Kuin olisi kompastunut satuun keskellä arkea. Mutta sadut muuttuvat monimutkaisiksi, kun ne törmäävät juridiikkaan.

Remonttimiehet ilmoittavat löytönsä poliisille. Alkaa pitkä ja mutkikas kiista kun asiaa pohditaan oikeudessa. Kuka omistaa harkot? Löytäjät? Talon uudet omistajat? Kiinteistön myyjä, yksi kuolinpesän osakkaista? Vai koko kuolinpesä? Onko ehkä toistaiseksi tuntemattomia vaatimuksia tai todistajia - ihmisiä, jotka olivat menettäneet kultaa vuosikymmenten takaisessa konkurssissa? Löytyykö todisteita, asiapapereita?

Mikäli et ole tutustunut tapahtuneeseen, kuinka ajattelet?

Kuinka oikeuden tulisi päättää?

                                             (jatkoa seuraa) 

 

 

Häivähdys, lupaus?

 

Eläkeläisenä totean kuinka talvi joka ei koskaan tunnu loppuvan on koettelemuksen laji. Se ei ole vain kylmyyttä tai lunta, vaan jonkinlaista hiljaista painetta, joka kertyy hartioille kuin huomaamatta. Pitäisi hakea takkapuita, mutta mäkinen tie liiterille on kuin arktinen tutkimusretki, ja ajatuskin raskaan lumen lapioimisesta tuntuu siltä kuin joku pyytäisi siirtämään vuorta paljain käsin.

Olenko ainoa joka alkaa kaivata asioita, joita ei aina edes osaa nimetä?

Ehkä kaipaan lämpöä, mutta sellaista joka ei tule vain tulesta vaan myös jostain sisäisestä lähteestä. Sellainen mikä väittää että kevät on oikea asia eikä vain tarina. Sisimmässäni joku sanoo: ei sinun tarvitse tänään jaksaa kaikkea. On ihan sallittua antaa maailman olla hetken aikaa lumen peitossa ja itsensä olla vähän väsynyt.

Talvessa on myös oma mystiikkansa, jos sitä jaksaa kuunnella. Kun lumi vaimentaa kaiken, syntyy outo hiljaisuus, joka tuntuu melkein elävältä. Tai puolikuolleelta. Ikään kuin vanha, näkymätön olento kulkisi metsän halki ja pysähtyisi hetkeksi kuuntelemaan ajatuksiani. Hiljaisuus kuiskaa jotain pientä, melkein huomaamatonta.

Kevät ei ole poissa. Se vain nukkuu syvällä lumen alla, keräten voimia.

Mikä lupaus. Vaikka tie liiteriin on tukossa ja takkapuut lopussa, jokin minussa tietää, että valo palaa. Mutta tämä on pirullisen pitkä, koetteleva välivaihe. Hengenveto ennen seuraavaa askelta.

Yritän vain vakuuttaa itselleni että keskellä talvea se riittää.