Häivähdys, lupaus?

 

Eläkeläisenä totean kuinka talvi joka ei koskaan tunnu loppuvan on koettelemuksen laji. Se ei ole vain kylmyyttä tai lunta, vaan jonkinlaista hiljaista painetta, joka kertyy hartioille kuin huomaamatta. Pitäisi hakea takkapuita, mutta mäkinen tie liiterille on kuin arktinen tutkimusretki, ja ajatuskin raskaan lumen lapioimisesta tuntuu siltä kuin joku pyytäisi siirtämään vuorta paljain käsin.

Olenko ainoa joka alkaa kaivata asioita, joita ei aina edes osaa nimetä?

Ehkä kaipaan lämpöä, mutta sellaista joka ei tule vain tulesta vaan myös jostain sisäisestä lähteestä. Sellainen mikä väittää että kevät on oikea asia eikä vain tarina. Sisimmässäni joku sanoo: ei sinun tarvitse tänään jaksaa kaikkea. On ihan sallittua antaa maailman olla hetken aikaa lumen peitossa ja itsensä olla vähän väsynyt.

Talvessa on myös oma mystiikkansa, jos sitä jaksaa kuunnella. Kun lumi vaimentaa kaiken, syntyy outo hiljaisuus, joka tuntuu melkein elävältä. Tai puolikuolleelta. Ikään kuin vanha, näkymätön olento kulkisi metsän halki ja pysähtyisi hetkeksi kuuntelemaan ajatuksiani. Hiljaisuus kuiskaa jotain pientä, melkein huomaamatonta.

Kevät ei ole poissa. Se vain nukkuu syvällä lumen alla, keräten voimia.

Mikä lupaus. Vaikka tie liiteriin on tukossa ja takkapuut lopussa, jokin minussa tietää, että valo palaa. Mutta tämä on pirullisen pitkä, koetteleva välivaihe. Hengenveto ennen seuraavaa askelta.

Yritän vain vakuuttaa itselleni että keskellä talvea se riittää.