Pääsiäisyönä

Pääsiäisyönä vallitsee outo kajastus. Ei pelottava, mutta levoton - kuin ympäröivä metsä ja kevään ensimmäinen ruohonkorsi pidättelisi hengitystään. Kun puiden oksat sitten alkavat liikkua eri tahtiin kuin tuuli, vanhan talon asukkaat mäen päällä valpastuvat.. Valot sammutettuina, mutta silmät auki he istuvat yhteen kokoontuneina, toisiinsa turvaten, kynttilän kajossa. Pääsiäisenä ei nukuta, ei ainakaan täällä.

Kylän vanhimmat kertovat tarinaa, jota kukaan ei enää ota vakavasti paitsi 98-vuotias leski Signe Kaarina. Että ennen vanhaan ihmiset tekivät pääsiäisyönä pienen rituaalin.
He jättivät jäljen. Pienen merkin, joka kertoi öisille valvojille että talo oli turvassa, elämisen tasapaino kunnossa ja hyvät lupaukset muistettu.

Mutta kun ihmiset unohtivat, vain öinen väki jäi kulkemaan nurkissa. Ne etsivät varmuutta siitä, että ihminen ja pimeys olivat kaikesta huolimatta liittolaisia. Hiipijät eivät halunneet häiritä ihmisiä vaan etsivät merkkejä siitä, että vanha sopimus ei ollut kadonnut täysin.

Signe Kaaarina sytytti kynttilän. Pienen, värisevän liekin, joka heijastui ikkunaan kuin toinen kuu. Sitten hän avasi oven ja asetti kynnyksen ulkopuolelle oksan. Ei suinkaan pajunkissoja, vaan vanhan omenapuun kuivuneen risun mikä oli katkennut talvimyrskyn kourissa puuvajan takana.

Lopuksi hän ripotteli sormillaan vihreää yrttisuolaa kynnyksen molemmin puolin.
Pieni ele, mutta vanha. Iäkkäämpi kuin hänen talonsa.

Hiipijät pysähtyivät. Lähimmäksi ulko-ovea uskaltautunut kohotti päätään ja näytti nyökkäävän. Toinen hänen takanaan perääntyi hitaasti. Kolmas oli jo kadonnut varjoihin kuin se olisi sulanut kuutamoon.

Ja sitten kaikki kolme olivat poissa. Vanhan kuusen varjossa oli vielä lunta, mutta yksikään kävijöistä ei jättänyt siihen jalanjälkeä.

Pääsiäisenä on oltava valppaana.