Kun Einoa huijattiin puhelimitse

 

Oli aivan tavallinen huhtikuun aamu, päivää ennen vappuaattoa. Kun pitkä puhelu vihdoinkin päättyi, kahvi oli ehtinyt jäähtyä. Eino jäi istumaan keittiön pöydän ääreen lamaantuneena kuin jokin olisi vetänyt hänestä virran pois. Keittiön seinäkello raksutti kuuluvasti kulkuaan, mutta nyt jokainen naksahdus tuntui lyövän miestä rintaan. Hän ei ollut varma, oliko huoneessa kylmä vai oliko kylmyys tullut hänen sisältään.

Hän tunsi itsensä typeräksi. Tai vieläkin pahempaa. Hän tunsi itsensä haavoittuvaksi, ja sitä hän vihasi kaikkein eniten.

Eino oli elänyt koko ikänsä niin, että oli pärjännyt itse. Oli tehnyt työnsä, maksanut laskunsa, hoitanut perheensä, selviytynyt aina aallonharjojen yli, sillä niitäkin oli vellonut eteen. Hän oli se, jota muut olivat pyytäneet apuun, ei se, joka itse kompastui.

Mutta nyt hän oli antanut vieraan äänen johdattaa itseään kuin lasta.

Häpeä nousi kurkkuun niin voimakkaana, että hän joutui nojaamaan pöytään. Hän ei tiennyt, miten kertoisi tästä kenellekään, varsinkaan omalle pojalle. Miten tunnustaa ääneen, että oli tullut huijatuksi puhelimessa?

Eino sulki silmänsä. Muisti hetkiä, jolloin hän oli varoittanut muita ikäisiään tuttuja olemaan varovaisia. Hetkiä, jolloin hän oli itse naurahtanut uutisille huijauksista ja ajatellut: "Kuinka joku voi olla niin hyväuskoinen ja aavistamaton? Minulle ei ikinä kävisi noin."

Ja nyt juuri niin oli käynyt.

Kello oli näyttänyt yhdeksää. Eino oli vastannut soittoon heti, numeroa tarkistamatta. Ei hän olisi voinutkaan, sillä tämä tapahtui jo lankapuhelimien aikaan. Hän ei sitä paitsi ehtinyt kuulla mistä firmasta puhelu tuli, mutta ajatteli että kyllähän se selviää soittajan asiasta. Ystävällinen miesääni oli kertonut, että hänen Tampereella ostamansa kamera oli vieläkin maksamatta, ja nyt velkoja oli lähettämässä asian perintään koska alkuperäinen eräpäivä oli mennyt umpeen.

- Tampereella? Miksi helvetissä minä olisin ostanut kameran sieltä kun asun täällä Oulussa? Tampereella en ole käynyt edes tällä vuosikymmenellä. Eikä minulle ole tullut mitään maksumuistutusta asiasta. Inkassoon, sanoitte? Miten sellaista voi tehdä?

- No, kaikki kertomanne osoittaa että olette valitettavasti joutuneet huijauksen kohteeksi. Me voimme kuitenkin auttaa teitä hetkessä, mutta tarvitsemme teiltä ensin täydentäviä tietoja.

Puhelu kesti kuitenkin tunteja. Hänet oli ohjattu pankin turvaosastolle missä hänen pankkisaldonsa jo tunnettiin koska hän oli pitkäaikainen kanta-asiakas. Virkamies tunsi myös hänen perhesuhteensa. Einon tarvitsi vain antaa pankille valtuus pysäyttää uhkaava rikollinen tilisiirto. Hän luetteli tunnuksensa, ja sen jälkeen puhelu keskeytyi aivan kuten virkamies oli sanonutkin. He soittaisivat Einolle hetken kuluttua kun asia oli järjestyksessä, hänen ei tarvinnut huolestua.

Mitään ei tapahtunut.

Kun Eino lopulta soitti pankkiinsa ja kuuli sanat “Teitä on huijattu”, jokin hänen sisällään repesi auki. Ei äänekkäästi vaan hiljaa, kuin vanha kangas, joka antaa periksi vuosien painon alla.

Hän tunsi itsensä yksinäiseksi. Melkein näkymättömäksi.

Mutta kaiken alla oli myös toinen tunne, heikko mutta olemassa oleva: toivo siitä, että tapahtunut ei määrittelisi häntä idiootiksi. Että hän voisi vielä nousta sen yläpuolelle, vaikka juuri nyt se tuntui mahdottomalta.

Päivät kuluivat. Huijaus oli jättänyt jäljen, mutta se ei enää hallinnut Einon ajatuksia. Aluksi hän huomasi sen vain pienissä asioissa: siinä, ettei hän enää säpsähtänyt puhelimen soidessa, tai siinä, että hän pystyi taas keskittymään aamukahvin tuoksuun ilman, että syyllisyys nousi kurkkuun.

Hän alkoi keksiä pieniä rutiineja, jotka toivat hänelle turvaa. Kävelylenkki joka aamu, vaikka vain postilaatikolle. Pieni hetki radion ääressä, kun uutiset eivät enää tuntuneet hyökkäykseltä. Puhelu pojalle silloin tällöin, ei huolten vuoksi, vaan siksi että se tuntui hyvältä.

Vähitellen Eino huomasi, että petos ei ollut vienyt hänen arvoaan. Se ei ollut tehnyt hänestä heikkoa. Se oli tehnyt hänestä ihmisen, joka oli joutunut kohtaamaan jotakin vaikeaa ja hävettävää, mutta joka oli silti tässä ja pystyi kertomaan tapahtumasta.