Toisenlainen toukokuu

 

Hänen etunimensä on ainoa mistä hän on aina pitänyt itsessään.

Ilvesora ei ole tavallinen nimi, eikä hän ole tavallinen ihminen. Hän on sellainen, joka on aina kulkenut hieman sivussa, omassa rytmissään. Nimi sopii hänelle sillä hän on yhtä aikaa herkkä ja tarkka.

Ilvesora kasvoi kodissa, jossa tunteita ei sanottu ääneen. Ei riidelty, mutta ei myöskään halattu. Luetut läksyt, tehdyt työt ja järjestys olivat tärkein asia. Kaiken pinnallisen ulkopuolella Ilvesora oppi kuuntelemaan ja näkemään hiljaisia merkkejä: ovenkahvan ääntä, hengityksen rytmiä, sitä miten valo vaihtoi väriä seinällä. Hänestä tuli tarkkailija, ei esiintyjä. Hän piiloutui verhojen taakse ja kirjoitti pieniä tarinoita vihkoihin, joita kukaan ei koskaan lukenut.

Teini-iässä hän huomasi kuinka muut rakastivat juhlia, ääntä, väkijoukkoja. Hän ei. Hänestä tuntui, että jokainen juhla oli koe. Kuinka iloinen osaat olla, kuinka sosiaalinen, kuinka “normaali”?

Toukokuu väsytti. Juhlien, valmistumisten ja kokoontumisten kuukausi jäi hänen sisimpäänsä painavana muistona. Aina sama tyhmä leninki joka pisteli ja kutisutti ihoa.

Aikuisena Ilvesora löysi tilan, jossa hän sai olla rauhassa. Pienen asunnon, jossa varsinkin tumma patinoitunut kirjoituspöytä vihreine lamppuineen tuntui turvapaikalta. Siellä hän kirjoitti, ajatteli, hengitti.

Ilvesora ei ole masentunut. Hän on vain ihminen, jonka hermosto reagoi maailmaan voimakkaasti. Toukokuun valo paljastaa. Se näyttää pölyn, keskeneräisyyden, sen mitä hän ei ole välittänyt eikä osannut olla. Pimeys antaa luvan olla rauhassa, ilman vertailua.

Siksi hän istuu nytkin sisällä, kynä kädessä. Kaiken elämän ei tarvitse versoa kukkapenkissä.