Hänen etunimensä on ainoa mistä
hän on aina pitänyt itsessään.
Ilvesora ei ole
tavallinen nimi, eikä hän ole tavallinen ihminen. Hän on sellainen, joka on
aina kulkenut hieman sivussa, omassa rytmissään. Nimi sopii
hänelle sillä hän on yhtä aikaa herkkä ja tarkka.
Ilvesora kasvoi
kodissa, jossa tunteita ei sanottu ääneen. Ei riidelty, mutta ei myöskään
halattu. Luetut läksyt, tehdyt työt ja järjestys olivat tärkein asia. Kaiken
pinnallisen ulkopuolella Ilvesora oppi kuuntelemaan ja näkemään hiljaisia merkkejä:
ovenkahvan ääntä, hengityksen rytmiä, sitä miten valo vaihtoi väriä seinällä.
Hänestä tuli tarkkailija, ei esiintyjä. Hän piiloutui verhojen taakse ja
kirjoitti pieniä tarinoita vihkoihin, joita kukaan ei koskaan lukenut.
Teini-iässä hän
huomasi kuinka muut rakastivat juhlia, ääntä, väkijoukkoja. Hän ei. Hänestä
tuntui, että jokainen juhla oli koe. Kuinka iloinen osaat olla, kuinka
sosiaalinen, kuinka “normaali”?
Toukokuu väsytti. Juhlien,
valmistumisten ja kokoontumisten kuukausi jäi hänen sisimpäänsä painavana
muistona. Aina sama tyhmä leninki joka pisteli ja kutisutti ihoa.
Aikuisena Ilvesora
löysi tilan, jossa hän sai olla rauhassa. Pienen asunnon, jossa varsinkin tumma patinoitunut kirjoituspöytä vihreine lamppuineen tuntui turvapaikalta. Siellä hän kirjoitti, ajatteli,
hengitti.
Ilvesora ei ole masentunut.
Hän on vain ihminen, jonka hermosto reagoi maailmaan voimakkaasti. Toukokuun valo
paljastaa. Se näyttää pölyn, keskeneräisyyden, sen mitä hän ei ole välittänyt eikä osannut olla.
Pimeys antaa luvan olla rauhassa, ilman vertailua.
Siksi hän istuu nytkin sisällä, kynä kädessä. Kaiken elämän ei tarvitse versoa kukkapenkissä.
Beautiful blog
VastaaPoistaPlease read my post
VastaaPoistaWhat interesting stories you write. I went back a few posts to read more. Thank you for visiting my blog.
VastaaPoista