Kosmisen kyydissä

 

Meidän täytyy oppia unohtamaan se elämä mitä olemme suunnitelleet, voidaksemme elää sitä elämää mikä meitä odottaa. (Joseph Campbell)

Voimme saada kaiken mitä tahdomme, kunhan vain olemme tarpeeksi epätoivoisia. Intensiivisyyden on oltava niin vahvaa että se tunkeutuu ihon läpi ja tavoittaa voiman mikä loi maailman. (Sheila Graham)

Kumpikaan vaihtoehto ei kuulosta helpolta, pikemminkin kamppailulta josta vain sitkeämmät selviävät. Tai joltakin tahmealta mistä kompuroi eroon joko voittajana tai luovuttaneena. Olisi paljon hauskempaa jos riittäisi että pelkästään on, hengittää ja ihmettelee.

Puristatko käsissäsi suunnitelmaa, jonka teit vuosia sitten? Miksi sinun tulisi unohtaa se? Nyt paperi on kellastunut, taitteet kuluneet, mutta pidät siitä kiinni kuin se olisi lupaus. Suunnitelmat ovat turvaa, ja turva on makeaa silloin kun maailma tuntuu liian suurelta. Niin kauniin piirustuksen pois heittäminen on kuin kuolisi sisimmässään ennen aikojaan, ja sitten puoli vuosisataa myöhemmin todettaisiin kuuluneensa niihin ihmisiin joita ei koskaan nähty onnellisina.

Ehkä on olemassa kaksi todellisuutta? Ylemmän kulisseissa odottavat niin monet unelmat ja toiveet, tavallisen keskellä arjen ilot ja surut, itkut ja naurut. 

Juuri nyt kannamme taskussa menneen vuoden avainta, mutta pian aika vaihtuu uuteen. Vai petämmekö itseämme tuijottamalla kahden numeron näkymätöntä väliä ja pelkäämällä että mikään ei muutu, tai että kaikki muuttuu. Tai että loppujen lopuksi tulevakaan vuosi ei kyyditä meitä mihinkään erikoiseen.

Lupaa kysymättä taivas tummuu vielä yhden sävyn verran ennen kuin se valkenee. Silloin viimeistään kannattaa yrittää uudelleen tai olla suunnittelematta yhtään mitään. Teemme miten tahansa, kyllä se tuleva vuosikin kyydittää ja kieputtaa meitä Linnunradan matkaajia. Se on muuten hyvä paikka kasvattaa planeettoja.

Rauhallista uutta vuotta!

Rauhallista joulua

 

Vanha kuusi seisoi metsäpolun päässä. Sama tumma ja tiheäoksainen havupuu, jonka hän oli nähnyt lapsena, tai ainakin hän uskoi niin. Ajan myötä hän oli alkanut epäillä muistojaan. Oliko puu todella kumartunut silloin? Oliko se todella loistanut? Vai oliko se vain hänen lapsenmielensä, jolle kuusi oli yrittänyt kertoa jotakin?

Juuri ennen kuin ensimmäinen lumihiutale kosketti maata, kuusivanhus avasi silmänsä. Se oli odottanut tätä hetkeä vuosikymmeniä. Joulun aattona sen oksalle syttyi valo, jota kukaan ei ollut ripustanut.

Mutta valo, vaikka kuinka pieni, on hyvä teko. Toisinaan se on sisäinen. Ajatus, muisto, toivo joka syttyy hiljaa ja valaisee enemmän kuin kukaan ulkopuolinen voisi arvata.

Kenen kylmä talo?

 

Lyhyt aamuyön hetki oli yllättävä, outo ja hieman pelottavakin. Seija ei muistanut kokeneensa koskaan tämän kaltaista tunnetta. Hän oli havahtunut siihen että aviomies seisoi olohuoneessa sohvan selkään nojaten ja tarkasteli olohuonetta lattiasta kattoon.

- Kummallista. Täällähän on aivan samanlaista kuin siellä missä asumme, mies lausahti ja katseli ympärilleen. Vaikka tämä talo on kylmä.

- Mitä sinä sanoit?

- Että tuntuu kummalliselta kun tämä asunto on ihan sen näköinen kuin meidän oma kotimme, mutta viileämpi.

Sitten mies meni vällyjen alle jatkamaan uniaan, mutta Seija valvoi kauan pohtien mistä oli kysymys. Pelottikin. Aamulla hän yritti kysellä mieheltä mitä tämä oli tarkoittanut, mutta sai torjuvan vastauksen. - Siitä en halua puhua mitään. Hän ei ilmeisesti muistanut. Mutta Seija tuli miettimään myöhemmin oliko pieni kohtaus ollut jotenkin enteellinen.

Viikot kuluivat, ja kumpikin unohti koko tapahtuman. Mutta sitten Seija sattui lukemaan että Outi Pakkanen oli julkaissut viimeisen teoksensa, ja sen nimi oli Kylmä talo. Kuinka surullista. Hänellä oli kirjahyllyssä kaikki Pakkasen dekkarit, ja hän rakasti kirjailijan kuvauksia Helsingistä. Teoksien hankkimisesta oli tullut Seijalle kuin riitti. Kun hän matkusti Suomeen tapaamaan vanhaa äitiään, hän kävi joka kerta Vantaalle laskeuduttuaan katsomassa oliko pokkariputiikissa tai Rautakirjassa uutta dekkaria Pakkaselta. Sellainen oli lupaus jatkosta, mahdollisuus palata tuttuihin teemoihin ja paikkoihin ihmisineen, kuin vanhojen tuttujen luo. Nyt hänen kokoelmastaan puuttui vain viimeinen. Kylmä talo.

Seija oli mietteliäs ja surullinen. Pakkasen dekkarit eivät olleet vain juonia rikoksista ja ratkaisuista, vaan ne liittyvät hetkiin, joissa Seija oli niitä lukenut. Lomamatkoilla, iltaisin, yksinäisinä hetkinä. Lopettaminen toi pintaan kaihon muistoista, sekoituksen kiitollisuutta ja menetystä. Iloa siitä, että oli saanut kulkea mukana, ja surua siitä, ettei uusia polkuja enää avautuisi.

 

 

 

Tontut

 

Olipa kerran kolme kuuluisaa tonttua, kaukana tunturiporojen ja revontulten lumisesta erämaasta.

Torvi, Nuppi ja Suuri Syli voisivat hyvinkin olla heidän nimensä, mutta eihän tontuista tietääkseni pidetä väestökirjanpitoa. Kuninkaalliset toisaalta ovat mukana sellaisessa kansanjärjestyksessä, mutta heitäkin kutsutaan vain etunimillä. No, joka tapauksessa näillä tontuillamme on julkisuudessa ainoastaan yksi nimi, ja jokainen on ylpeä omastaan.

Torvi oli uransa alussa nähnyt painajaisia päivästä jolloin yksikään lehti tai uutiskanava ei mainitsisi häntä. Tuskin sellaista enää sattuisi, olihan hän nähdäkseen rakentanut tuoksuvan rahakirstunsa ja yllättävän retoriikkansa avulla yleisön rakastaman roolin, eikä hänellä tai medioilla ollut sen jälkeen pienintäkään aikomusta vetäytyä vaikenemaan.

Nuppi oli tontuista arvoituksellisin ja kaihtoi kaikkea huomiota. Eleganssinsa ympäröimänä hän oli lausunut järkkymättä mielipiteensä yhden ainoan kerran, ja se tulisi pätemään lopullisesti. Sitä paitsi Nuppi oli aina osannut kätkeä sisimmät ajatuksensa ja nuoleskella teatraalisesti toisen saavuttamaa loistoa itseensä. Varsinkin nyt kun Torvi oli nielaissut hänen mielistelynsä, Nuppi oli saavuttanut oman kirkkautensa ja saattoi nyt pyhimyksen lailla vaieta rauhassa.

Huhuttiin että Suuri Syli oli tontuista ainoa dyslektikko ja lukenut tuskin muuta kuin hyvien tekojen aapisen. Hän ei tavoitellut täydellisyyttä eikä siksi puhunut alistajan kielellä. Hän ei kyseistänyt asioiden laitaa vaan uskoi näyttävänsä häntä ivaaville isoille tontuille esimerkkiä, avaamalla kotinsa ovet kaikille hädässä oleville kansoille. Suuri Syli vaikeni sekä odotetusti että lopullisesti kun pettyneet laumat polkivat hänet hengiltä syntyneessä tungoksessa.

Vain noin naiivi uskoo tonttuihin, totesivat Torvi ja Nuppi kylmästi yhteen ääneen, vaikka kumpikin tahollaan. 

Hm, mistä sen voisi tietää.

Punainen sohva

 

Meistä hyvänpäiväntutuista muodostui itsemme yllätykseksi sekaporukka, joka alkoi kokoontua milloin tahansa lähimarketin punaisessa sohvassa kioskin vieressä. Useimmiten vain sattumalta. Siellä istuskeltiin, tarkistettiin ostoslistat tai kuitit, ja annettiin sään ja kellonajan määrätä mihin mentäisiin  jatkoille jos edes mentäisiin. 

Nyt joulun edellä joku istui kiinnittämässä postimerkkejä kortteihin, toinen pelasi raviveikkausta ruudun äärellä tai odotti numerolapulla vuoroaan kioskiin hakeakseen verkosta tilaamansa paketin, toisten arvuutellessa mitä se sisälsi. Naureskeltiin että varmaan kiinalaiset lakanat kullatuilla manauksilla. Ne kun petaa sänkyyn niin herää vinosilmäisenä jossakin vuoristoluostarissa missä ei enää välttämättä tuoksu pelkkä vanhanajan hunaja, vaan uusi outo aromi.

Kaikilla meistä ikäihmisistä ei ollut aikaa, voimaa tai varaa lähteä porukan mukaan jatkojutuille. Silloin sanottiin että kassissa on ruokatavaraa mikä pitää viedä pakastimeen, tai että bussi menee vain kerran tunnissa ja seitsemän jälkeen ei enää ollenkaan, ja ehkä piti viimetipassa lähteä apteekin kautta. Kaikkien hyvin ymmärtämä totuus oli että joidenkin kotona istui vanhuuttaan väsynyt kärsimätön ja hieman epäluuloinen puoliso joka ihmetteli missä toinen viivytteli, muistikohan edes ajatella häntä ja että pian oli lääkitysaika ja pilleripurkit aina ties missä. Tietysti joukossa oli yksinäisiäkin, joita ei odottanut kotona kukaan. Mutta heillä oli omat hyvin tärkeät rutiininsa, aikataulunsa ja ruokareseptinsä. Heidän varpailleen ei erehdytty astumaan.

Vaihtoehtoja jatkopaikkoihin oli kaksi, mikäli jätti pois keskiviikon istumajumpan. Kesällä mentäisiin yhdistetylle sauva- ja tuupparollarikävelylle kulttuuritalon puutarhaan. Kylmempinä vuodenaikoina ja pimeällä kahvitauolle ahtaaseen jälkiuunileipomoon. Kahvila oli niin lähellä ettei edes tarvinnut avata sateenvarjoa eikä mennä kadun yli, ja lämmintäkin siellä oli. Hinnat vain huikaisivat ja wienerit olivat aivan liian suuria. Puolikas päätyi usein serviettiin kiedottuna taskun pohjalle.

Mutta elämän timantteja ei kasva niin vain kaikkialla. Luulen että jokainen arvosti ryhmämme yhteydenpitoa. Ainakin kaikki vastasivat marketin asiakaskyselyyn että parasta ja ratkaisevinta kaupan valikoimassa oli punainen sohva kioskin vieressä.

Puolukkapurkki

 

Reetta oli vakuuttunut siitä, että mikään hänen elämässään ei tapahtunut sattumalta. Kaiken takana piili tarkoitus. Tai oliko se tarve? Ehkä toive? Kunhan ei vaan ollut huoli tai jotakin vielä kielteisempää mikä oli työlästä kätkeä toiselta. Pelko. Pettymys. Epätoivo. Joku vinoon latautunut ajatusvoima mikä kyti hänen sisällään ja houkutteli paikalle enemmän pahaa kuin hyvää?

Ehkä oli paras ettei tapahtunut mitään. Ei ollut hänen vastuunsa paljastaa tähtien salaisuuksia tai löytää joku valtameren saari mitä ei vielä ollut kartalla. Oli suurenmoista olla vain olemassa ja elää. Valita muotivaatteiden sijasta sellaista mikä ei hangannut, pistellyt, kiristänyt ja kutittanut.

Mutta Reetta ei aina muistanut vain elää. Hänellä oli taipumus dramatisoida.

Hän alkoi nukkua huonosti. Oli jo aamuyö kun hän kuuli miehensä yhtäkkiä huudahtavan jotakin käsittämätöntä. Herranjestas, oliko ukko sanonut nähneensä hiiren? Täällä, heidän kodissaan?

Mies näytti olevan valveilla, sytytti lukulampun. - Reetta, kuulitko? Heräsin siihen että naaman yli meni hiiri. Se oli ensin kuin höyhenen kosketus päälaella, mutta sitten se elukka viipersi lakanan päällä. Niin mies todella sanoi ja tuntui olevan vakavissaan, koska oli kutsunut häntä oikealla nimellä. Muutoin hän oli miehelle Reppa.

Reetta ravisteli täkkiään ja nousi järkyttyneenä kävelemään sinne tänne. Lattia oli kylmä ja aivot hetkessä valmiina diagnoosin tekoon, kuin terävä laaseriveitsi. Nyt se siis oli tapahtunut. Hän oli ollut oikeassa epäillessään jo pitkään että miehestä oli tulossa dementti.

Reetta alkoi pohtia kuinka hän selviäisi yksin talon hoitamisesta, mikäli lainkaan. Miten vaihdettiin proppu? Kellarissa vesipumppuun piti säännöllisesti täyttää ilmaa. Kuinka kompressori käynnistettiin? Hänellä ei ollut edes ajokorttia. Piti päästä eroon autosta, mutta miten? Hoitovaltakirja, oliko nyt liian myöhäistä laatia sellainen?

Aamulla keittiön pöydällä seisoi lasipurkki. Punainen kansi oli raollaan ja purkin pohjalla pieni vapiseva hiiri popsi kauraryynejä. Makuuhuoneesta ilmestyi uninen mies joka kertoi etsineensä hiirtä kaikkialta sänkyvaatteista mutta saanut sen lopulta kiinni avoimesta vaatekaapista.

Tyypillistä. Minä tiskasin hillopurkin aivan turhaan, Reetta ajatteli.

Myssy

 

Tuula astui hetken mielijohteesta kivijalkakauppaan jota hän ei ollut aikaisemmin edes huomannut. Pikkuruinen näyteikkuna oli tungettu täyteen esineitä ja asusteita. Siellä roikkui sulkia, lierihatuissa kellastuneita hintalappuja joissa käsin kirjoitettu runo. Muutamassa telineessä oli harmaa peruukki. Tuula käveli hetken tunkkaisessa lokaalissa ja valitsi sitten ruskean myssyn, pehmeän kuin villaan kiedottu unohdettu muisto. Tuula poimi lompakosta yhden pankkikorteista, maksoi lähimaksulla mikä ei edellyttänyt PIN-koodia, ja pyysi kuittia. Myyjä, kalpea pitkätukkainen mies hymyili vinosti.

- Kuitti tulee teille digitaalisesti, jos annatte sähköpostiosoitteenne, hän sanoi teeskennellyn ystävällisesti. Ääni oli jotenkin naismainen, mutta siinä kaikui outo särö.

Tuula epäröi. Tämä ajatus ei sopinut hänelle useista syistä. Hänen henkilökohtainen mailiosoitteensa ei ollut mikään kaupallinen työkalu. Mutta ilman kuittia hän olisi suojaton mikäli katuisi kauppaa tai huomasi tuotteessa laatuvirheen. Oikeastaan hänen olisi pitänyt purkaa kauppa jo nyt. Lopulta hän kuitenkin kirjoitti osoitteensa paperille. Myyjä taitteli sen vähän liian huolellisesti ja katosi takahuoneeseen.

Seuraavana päivänä hattukauppa oli suljettu. Ikkunat oli peitetty mustalla kankaalla. Ohikulkeva vanha nainen katsoi Tuulaa ihmetellen ja väitti, ettei siinä ollut ollut kauppaa vuosiin. Tuula kiinnostui.

Petos? Mikä oli siinä tapauksessa sen salaisuus? Mutta Tuula oli saanut myssynsä, ja myyjä hänen digiosoitteensa. Kotona Tuula katsoi läppäriin saapunutta kuittia ja päätti tutkia sähköpostin alkuperää. Hän avasi viestin tekniset tiedot, rivit joita tavallinen asiakas kai harvoin tulee katsoneeksi. Mutta hän ei ollut mikään kuka tahansa asiakas. Lähettäjän osoite ei ollut hattukaupan, vaan kuin salattu nimi.

hopeapeili@kuvaton.domain.

Kun hän seurasi viestiketjua, hän huomasi sen kulkeneen useiden palvelimien kautta. Jokainen jätti kuin jalanjäljen hiekkaan, mutta johti aina vain syvemmälle.

Tuula löysi foorumin, johon viesti ohjasi. Se ei ollut tavallinen kauppapaikka, vaan verkosto identiteeteille. Siellä myytiin nimiä, sähköpostiosoitteita, tarinoita ja todellisia tietoja. Jokainen asiakas, jäsen, oli ostanut jotakin, mutta maksanut omalla identiteetillään.

Hän näki listan:

Rasmus - osti sateenvarjon. Syntymäpäivä.

Adela - osti kengät. Katuosoite.

Tuula - osti myssyn. Sähköposti.

Tuula tajusi, että myssy oli ollut vain lavastetta. Todellinen kauppa oli hänen nimensä ja sähköpostinsa. Mutta samalla hän huomasi jotain vielä oudompaa. Hänen nimensä oli jo käytössä verkostossa. Joku toinen "Tuula" oli kirjautunut sisään ennen häntä.

Oliko hän enää oma itsensä verkossa? Vai oliko hän nyt osa tarinaa jota joku muu kirjoitti? Pankkikortista hänen ei tarvinnut olla huolissaan. Se ei ollut hänen. Sen menettäjä ei ollut vielä huomannut tapahtunutta.

 

Joulukuun kuudes ilta

 

Muistoissa se hetki on kuin lämmin kuva joulukuun pimeydestä.

Illalla, itsenäisyyspäivän hämärässä, koulutalon ikkunat täyttyivät kynttilöiden tuikkeesta. Me lapset olimme kynttilävahteja, pieniä vartijoita, jotka seisoivat hiljaa ovien pielissä ja pitivät huolen siitä että liekit paloivat rauhallisesti. Meistä tunnelma oli juhlallinen ja vähän jännittäväkin. Ulkona pakkanen nipisteli poskia, mutta sisällä vallitsi lämmin valo ja hiljainen kunnioitus. Kotonakin oli harras tunnelma, mutta lopulta me pienemmät lapset, joita ei oltu valittu koulutalolle vartijoiksi, odotimme kellonlyömää kun lamput sai jälleen sytyttää. Sinä iltana saimme olla valveilla hieman myöhemmin.

Maalari

 

Nainen sai mindfulness-konsultiltaan tehtävän. Yhden päivän ajan hänen tuli etsiä ympäristöstään vain valkoista ja keskittää kaikki ajatuksensa siihen. Hän kulki hitaasti, pälyillen kaikkialle kuin metsästäjä, joka ei tiennyt minkälaista riistaa haki. Suurta, pientä? Hän huomasi kadulle syljetyn purukumin, lumen rippeet porttikongissa, ja vanhan miehen virttyneen kaulahuivin. Orkidean kukkakaupan ikkunassa. Valkoiseksi maalatun seinän, pilvenhattaran.

Jo seuraavana iltapäivänä valkoinen sai uuden muodon. Nainen istui leipomon kahvilassa tuttavansa kanssa, ensi kertaa. Oikeastaan hänellä ei ollut varaa. Hän oli epäröinyt kauan, mutta toinen oli  itsepäinen ja vetosi häneen niin äänekkäästi kaupan käytävällä että muut asiakkaat käänsivät uteliaina päitään. Tuttava halusi heidän tapaavan edes pienen juttutuokion verran. Tähän asti he olivat törmänneet toisiinsa vain marketissa ja paikallisbussissa. - Nyt he istuivat vastatusten ikkunapöydässä ja puhuivat tämän päivän yhteiskunnasta, politiikasta ja nettipetoksista. Tuttavan katse harhaili kunhän tuli maininneeksi ettei ollut koskaan sekaantunut rikoksiin. Miksi hän edes mainitsi asiaa? Ollakseen varma ettei heidän ystävyytensä lopahtaisi alkuunsa? Vai epäilikö hän että nainen tiesi miltä hänen todellisuutensa näytti?

Tuttavan valkoinen valhe leijui ilmassa kuin savuverho, nainen ajatteli ja tarrautui käsitteeseen. Rupesi muotoilemaan ajatuksiaan kielellisesti kuin jotakin käsikirjoitusta. Voisi ilmaista niinkin että tämän kaltainen valhe ei ollut näkyvä kuin paperin valkoinen pinta, vaan pikemminkin samea kiilto silmissä. Hieman liian sileä hymy. Mutta oli miten oli, tämä valhe oli harmaa ja tarkoituksensa menettänyt. Kuin likainen lumi keväällä.

Nainen mietti, oliko hänen tehtävänsä epäonnistunut. Mindfulness-harjoitus oli ohjannut häntä kohti mielen puhdistamista, mutta todellisuus tarjosi nyt toista kertomusta. Päivän päätteeksi hän kirjoitti mindfulness-muistikirjaansa: "Valkoinen näkyy, mutta valkoinen valhe ei. Se paljastuu vasta, kun tietää katsoa tarkemmin. Sillä on kieltämättä jotakin annettavaa. Mikäli sitä on edes olemassa”.

Tilanne muuttui yllättävällä tavalla. Nainen näki yhtäkkiä tilaisuuden. Hän alkoi seurata tuttavaa tarkemmin, ei enää mindfulness-harjoituksen vuoksi. Kun tuttava lopulta kärähti, nainen tiesi mihin  tavara oli piilotettu. Hän ehti ensimmäisenä paikalle.

Illalla hän kirjoitti jälleen. "Valkoinen valhe voi olla rikoksen peite. Mutta joskus se voi olla myös portti kuulijalle. Mutta häikäisy on vaarallisen paljastava.".

Mindfulness-konsultin harjoitus oli muuttunut synkäksi leikiksi. Nainen oli etsinyt valkoista, mutta löytänyt harmaan alueen. Sieltä hän ei palannut entiseen elämäänsä. Päivisin hän alkoi itse johtaa mindfulness-harjoituksia ja työpajaa, puhua mielen rauhallisesta läsnäolosta. Asiakkaat näkivät hänessä seesteisen oppaan, joka ohjasi heitä hengittämään syvään ja keskittymään hetkeen.

Mutta öisin nainen liikkui varjoissa. Siellä hänen oppimansa taito hengittää syvään oli kullan arvoinen. Pysy rauhallisena, älä anna hermojen pettää, kun pimeä todellisuus kutsuu.

Muistikirjaan ilmestyi uusi rivi. "Mindfulness opettaa näkemään kirkkauden. Rikollisuus opettaa näkemään varjot. Ne eivät voi elää ilman toistaan."

Ja juuri siinä tilassa nainen tunsi olevansa enemmän läsnä kuin koskaan ennen.

Hänestä oli tullut mestari valheiden värjäämisessä uusin viattomin värein.

 

Ikuistettu aamuhetki

 

On syysaamu karjalaisten isovanhempieni kotona. Kauan sitten he muuttivat Kannaksen Uudeltakirkolta tänne, Kaupunkiin. Miksi Ville on tänään pukeutunut parhaimpiinsa ja istuu ruokapöydän äärellä hattu päässä? Ainolla on päivän kunniaksi hienompi vierasleninki. Tavallisesti hän suojaa arkileninkinsä esiliinalla ja nutturakampauksensa kolmikulmaisella puuvillahuivilla, kun hän leipoo ruislimppua, kanelipullia tai karjalan piirakoita. Vieläkin hän joskus keittää mehumarjoja suuressa kattilassa.

Harvoin vanhuksilla on aikaa istua näin rauhassa. Mutta tänään isovanhempani ovat sytyttäneet öljylampun ja pari steariinikynttilää. Aino lukee kristillistä lehteään, kun taas Ville näyttää tutkivan sanomalehti-ilmoituksia. Hetken kuluttua hän lähtee junalla suureen huutokauppaan pääkaupungissa. Sieltä hän ostaa jännittävän, massiivisen kirjoituspöydän jota ihmettelin usein lapsena. Kristallinen paperipaino, sinettileimasimia, koristeltuja rasioita pikkuesineille. Ihmeellinen kirjeveitsi. Pöytä on peräisin venäläisestä huvilasta Karjalan Kannaksella, ehkä pietarilaisen aateliston rakennuttama. Isoisä on taitava ammattimies ja hänen työmatkansa ulottuvat monelle paikkakunnalle ympäri eteläistä Suomea. Matkoiltaan hän tuo kauniita esineitä jotka hän on hankkinut huutokaupoista tai saanut kiitokseksi hyvin suoritetusta työstä. Kuvastakin näkyy että Ville on ahkera keräilijä. Joskus häntä kutsutaan Miljoona-Villeksi, mutta silloin ei ole kysymys hänen omaisuudestaan vaan urakoiden määrästä taitavana muurarina.

Kuva on omituinen. Pelargoniat ovat epätavallisen reheviä. Ja muistaakseni kissa oli pikimusta eikä lainkaan näin kookas. Ja kuka on mieshahmo ikkunan ulkopuolella? Ehkä on olemassa perhesalaisuuksia joista ei puhuta meille lapsille. Voisiko hän olla Arvi jonka nimen olen nähnyt lukuisissa kirjeissä sekä almanakassa ja perukirjassa läheisen sukulaisen jälkeen? En ole onnistunut löytämään ketään Arvi-nimistä henkilöä sukututkimuksesta.

Sivupöydällä näkyy olevan ylimääräinen kuppi kahvia. Se on tietysti tarkoitettu valokuvaajalle?

Olen väärässä, valokuvaajaa ei ole edes olemassa. Kuva valehtelee.

Ville ja Aino olivat oikeita, mutta kuva on aivan tuore. Sen otti tunti sitten kekseliäs renkini AI.