Tänäänkään ei tapahtunut mitään?

 

Meidän postilaatikollamme on jotakin magiaa, mutta ei sellaista joka loistaa mystisesti sen sisältä. Taikuus tapahtuu ulkopuolella, siinä pienessä hiekkakaarteessa, joka toimii jonkinlaisena luonnon omana näyttämönä. Kun menen katsomaan onko tänäänkään mitään sanomia, maailma tuntuu hetken aikaa olevan yllättävän vilkas. Kuin kaikki ohikulkijat olisivat sopineet vuorotellen ilmestymisestä.

Ensimmäisenä tulee koiranulkoiluttaja. Lassie - eiväthän ne enää ole muodissa? Mies joka aina väittää, ettei hänen koiransa hauku, vaikka koira haukkuu juuri sillä hetkellä. Se katsoo minua kuin yrittäisi selittää, että tämä on vain keskustelua, ei haukkumista. Punatukkainen mies nyökkää minulle, punaturkkinen koira nyökkää perässä, ja molemmat jatkavat matkaa kuin olisivat suorittaneet yhdessä tärkeän diplomatian tehtävän. Miksi he eivät koskaan tule tervehtimään tien toiselle puolen?

Sitten postilaatikon eteen pysähtyy bussi ja ulos purkautuu viisi koululaista jotka hajautuvat eri suuntiin, sekä naapurin Jens kasseineen. Hän on hämmästyvinään aina kun tervehdin. - Mitä, sinäkin täällä? Tuttu bussinkuljettaja heilauttaa kättään. Salam aleikum. Rauha kanssanne, ystäväni.

Sitten mutkan takaa ilmestyy pyöräilijä sinisessä suojapuvussaan, kaksi pakkausta tarakan ympärillä. Kahvitermos ja sadehuppari? Auringon ja ulkoilman paahtama keski-ikäinen mies ohittaa paikan  joka päivä ympäri vuoden, kello puoli kolme, säästä huolimatta. Aina alamäkeä niin kovaa, että näyttää siltä kuin olisi matkalla olympialaisiin vaikka tie vie vain seuraavalle maatilan ohi kauemmas korpeen. Pyöräilijä ei koskaan tervehdi vaikka olemme nähneet toisemme vuosikausia aina samaan kellonaikaan. Ei tulisi mieleenkään pelästyttää häntä sanomalla "hei".

Joskus paikalle ilmestyy myös mystinen lenkkeilijä, joka ei koskaan näytä hengästyvän. Hän juoksee ohi niin kevyesti, että epäilen hänen olevan joko haltija tai erittäin motivoitunut eläkeläinen. Hän hymyilee, mutta en ole varma onko se ystävällisyyttä vai yritys peittää se, että hän on jo kolmatta kertaa saman päivän aikana kiertämässä samaa reittiä. Mutta niinhän minäkin olen.

Kun olen kerännyt laatikosta laskut, mainokset ja muun postin, käännyn takaisin kotiin päin. Tie hiljenee. Ei ketään. Ei ääniä. Vain minä, postilaatikko ja tunne siitä, että olin hetken osa jotakin mitätöntä arkista näytelmää, joka toistuu vain silloin kun kukaan muu ei huomaa.

Kotona kirjoitan mietteen aforismikilpailuun aiheella "Teitä on monenlaisia".

 

Inkarnaatio

 

Elinalla oli kaikkea koska hän eli sokeana satumaailmassa. Talo meren äärellä, jonka ikkunoista ilta-aurinko valui sisään joka ikinen päivä kuin hunaja. Myös keskellä talvea. Koskaan ikkunat eivät saastuneet meren suolasta, vaan olivat aina kristallinkirkkaat puhdistamatta. Elinalla oli työ kuin sulhanen jota muut eivät halunneet ja jossa hän luuli nimensä lausuttavan kunnioituksella. Aidot ihmiset ympärillä kadehtivat hänen menestystään tai niin hän ainakin kuvitteli. Mutta ne eivät olleet humaaneja, vaan AI:n tuottamia. Elina  ei kaivannut vapaa-aikaa. Viiikonloput olivat vain tuskallisen sitkeitä.

Öisin Elina heräsi samaan tunteeseen: kuin jokin olisi jäänyt auki. Se oli huone hänen sisällään, ja sen ovi natisi hiljaa tuulessa.

Eräänä aamuna hän huomasi peilin. Se ei ollut uusi, mutta hän ei muistanut koskaan todella katsoneensa siihen. Kehykset olivat tummuneet ajan myötä, ja lasi näytti syvemmältä kuin tavallinen peili. Kun Elina pysähtyi sen eteen, hänen heijastuksensa viipyi hetken liian kauan.

Peilissä oleva nainen hymyili, mutta hymy ei ollut aito tunteen  ilmaisu.

”Luulet että sinulla on kaikkea”, heijastus sanoi äänettömästi, huulien liikkuessa ilman ääntä.

Elina perääntyi. Hän vakuutti itselleen, että väsymys teki temppuja. Mutta seuraavana yönä peili ilmestyi uneen, ja sen takana avautui käytävä täynnä menetettyjä ovia.

Jokainen ovi oli hetki hänen todellisesta elämästään. Valintoja, jotka hän oli huolellisesti ja järkevästi…. jättänyt tekemättä. Yhden oven takana oli kaupunki, johon hän ei koskaan muuttanut. Toisen takana ihminen, jolle hän ei koskaan sanonut kyllä eikä ei. Kolmannen takana nainen, joka nauroi ääneen ilman syytä.

”Tässä ovat ne asiat, joita et mielestäsi menettänyt”, peili kuiskasi nyt. Mutta älä unohda että sinun menestyksesi on aina jonkun toisen kateus.