Rohkeuden hetki

 

Perheen kuopus oli kulkenut koko aamun äidin helmoissa kuin pieni pingviini, joka ei halua astua liian kirkkaaseen kohtaan kaukana emosta. Tälle päivälle oli luvattu auringonpimennys! Jo sana pimennys sai pojan puristamaan äidin kättä niin tiukasti, että sormet kalpenivat.

Kun ulkona alkoi hitaasti tummua, lapsi pysähtyi keskelle pihaa. ”Nyt se tulee”, vanhemmat kuiskasivat. Lapsi odotti jotakin valtavaa - taivaan putoamista tai auringon muuttumista jättimäiseksi lampuksi, joka sammutettaisiin napista.

Auringonpimennyspäivä oli kuin suuri salaisuus, jonka taivas kuiskasi kaikille lapsille eri tavalla. Siitä oli puhuttu ja piirretty kuvia eilen tarhassa. Vanhemmat olivat varoittaneet koko viikon: “Älä sitten katso aurinkoon, edes vahingossa!” He laittoivat pahvilevyyn reikiä ja puhuivat asiasta niin vakavalla äänellä, että lapsille alkoi muodostua mielikuvia, jotka olivat paljon hurjempia kuin todellisuus. Yksi lapsi kertoi kavereilleen että jos katsoisi aurinkoon salaa, silmät muuttuisivat pieniksi rusinoiksi jotka tipahtaisivat maahan. Ja tarhasta soitettaisiin kotiin että ”Teidän lapsenne on ihan selvästi kurkkinut”.

Jokaisella oli oma pieni pelkonsa ja odotuksensa. Tarinansa siitä, mitä pimennys voisi tarkoittaa. Yksi lapsi oli varma, että aurinko unohtaisi tulla takaisin. Toinen sanoi: ”Minä ainakin osaan olla tosi rauhallinen. Paitsi jos joku hyppää pusikosta.”

Mutta mitään pahaa ei tapahtunut. Taivas vain muuttui hiljaisemmaksi, kuin se olisi vetänyt peiton korvilleen. Linnutkin vaikenivat. Kuopus rentoutui, katsoi äitiä ja sanoi lopulta:

“Ei tämä ollutkaan pelottavaa. Minä luulin että aurinko sanoisi pim ja katoaisi kokonaan, mutta se taisi vaan säikähtää ja mennä vähän piilosille”.

Salaperäisen tapahtuman jälkeen lapset kokoontuivat pihalle kuin pieni sankarijoukko, joka oli selvinnyt suuresta koettelemuksesta. He seisoivat kädet taskuissa, ilmeet vakavina - mutta vain hetken, ennen kuin tarinat alkoivat pulputa. Yksi kertoi olleensa niin rohkea, että oli melkein katsonut aurinkoon, mutta ei kuitenkaan, koska äiti oli lähellä.

Kaikista urhein yllätti. ”Minä olin rohkea, mutta en liian rohkea. Sellainen sopivan rohkea. Niin rohkea, että uskalsin olla katsomatta.”

 

Kesäinen aamuyö

 

En sytytä valoa, vilkaisen vain ulos. Aamuvarhain keittiöni pienin ikkuna, työpenkin edessä, tuntuu luukulta toisenlaiseen todellisuuteen. Ei lainkaan samalta kuin päivisin kun seison tässä tiskaamassa ja huuhtelemassa. Esineet ikkunalaudalla vaihtelevat viikosta toiseen. Juuri nyt pullojen vihreä ja ruskea, kypsyvä hedelmän väri (se on muovia ja kypsynyt jo monet vuodet) vanhan keraamisen rosmariinipurkin kuvio, ovat kuin pieniä vartijoita, jotka pitävät huolta siitä, ettei ulkopuolinen metsä astu sisään liian nopeasti. Jos nousen varpailleni, aavistan vienvarsilyhdyt kauempana. 

Kallio mäntypuineen, katajapensaineen ja kanervineen on aina läsnä. Sen vihreys heijastuu lasiin, sen kivuttava kuivuus tai tervetullut kostea hengitys tuntuu melkein ikkunaan. Kuulen vesiputouksen kallion takana. Varhainen valo ei vielä päätä, onko se tulossa kulman takaa vai vasta harkitsemassa. Se viipyy, kuin kuuntelisi jotakin. Yhtäkkiä paikalle voi saapua harvinainen lintu joka etsii muurahaisia. Peura oikaisee kallion yli puutarhaan. Rastaat odottelevat marjoja. Minä tähyilen tuleeko pihlajaan satoa. Vielä en näe.

Ripustetut koristeet – tähti, kyltti Cuisine, näyttävät siltä kuin ne olisivat jääneet siihen yön jäljiltä. Maljakossa on kimppu erikoisen pitkiä, kuivuneita männynneulasia.

Nyt yöllä ikkunassa on jotain myhkäistä. Se ei kerro, mitä on tapahtumassa, mutta se vihjaa. Kuin aamun ensimmäinen ajatus, joka ei ole vielä muotoutunut.

Ai niin, minunhan vain piti hakea lasi vettä keittiöstä. Sitten takaisin nukkumaan.

 

 

Kirjoittamisesta

Harrastuskirjoittaminen ei tarvitse palkintoa ollakseen merkityksellistä. Se on jo itsessään palkinto ja pitää siitä kiinnostuneen elossa. Silti kaipaan valtakunnallisia kirjoituskilpailuja mitkä ovat nykyään miltei kadonneet. Tuskin se johtuu siitä että ihmiset eivät enää halua kirjoittaa? Mitä tehdä, kun mielikuvitus ei suostu hiljenemään?

Luulen että pitkämuotoinen teksti ei enää ole kulttuurisen huomion keskiössä, ja kilpailujen perinteinen rakenne on jäänyt nopean ja jatkuvasti päivittyvän sisällön varjoon. Palautetta odotetaan heti, huomenna on uusi päivä ja eilinen unohdettu. Ehkäpä kirjoituskilpailut ovat helppoja karsia siitäkin syystä että niiden vaikutus ei tuota kaupallista hyötyä. Ne edellyttävät järjestelyä ja tuomaristoa.

Entä sitten lukeminen? Onko se muotoiltavissa? Opettaisivatko kilpailut pelkästään kirjoittamaan tekstejä jonkun arvioitavaksi?

Niksejä löytyy niille jotka haluavat kirjoittaa kaikesta huolimatta.

Laadi kirje päivässä, sanoo erikoisneuvoja. Mutta jos ei huvita kirjoittaa kirjettä ihmiselle jota ei ole olemassa?

Kirjoita valhe päivässä. Miksi?

Sanat eivät onneksi katoa vaikka kukaan ei odota niitä.

 

Vihonviimenen tallaaja

Sillä on niin mukava nimi. Sananjalka. Sellainen mikä potkaisee kirjoittamisen käyntiin kuin ompelukone sauman. Mutta vuosi vuodelta sananjalka on saanut päähänsä paljon suuremmat kulttuurisuunnitelmat. Se aikoo vallata koko puutarhan, pohjoisesta käsin hiipien. Ei mitään pientä sivustaprojektia, ei varovaista hentoa leviämistä. Vihreä, rönsyilevä vallankumous etenee metsän rajalta aina talon kulmaan asti, jättäen vain kapean käytävän villisikojen menolle. Molemmat ovat huomanneet että täällä on parempi buffetti, sekä saniaiset että possut. Varovat toisiaan, röhkijä tietää että sananjalka on myrkyllinen. Ja vihreä soturi tietää että villisika voi katkaista siltä ainoan jalan edetessään..

Sananjalan esi-isät seisoivat ilmeisesti metsän varjossa kuin salaiset komentajat, lehdet levällään kuin antennit, jotka kuuntelivat puutarhan heikkoja puolustuslinjoja. Joka kevät ja joka yö rintama hivuttautui lähemmäs. Ensin yksi verso. Sitten kaksi. Sitten kokonainen joukko, joka marssi esiin kuin hiljainen armeija, joka ei koskaan pitänyt taukoa. Alussa minä kapuilin rinteessä puutarhasakset kainalossa ja leikkelin niiltä nuppukierukat pois kun jokainen taimi oli vielä erotettavissa yksilönä, ennenkuin muu kasvisto alkoi rehottaa ympärillä.

Kuitenkin sananjalka valtasi rinteen rhododendronien välistä, jätti laventelin alleen ja uhkasi siirtyä kasvihuoneeseen. Oli kuin joku olisi yön aikana siirtänyt sohvan lähemmäs televisiota. Epäilyttävää.

Giljotiini ei siis auttanut. Lopulta oli pakko ryhtyä järeisiin toimiin: mustien pitkulaisten juurten metsästykseen. Ei helppoa. Kaivoin, repäisi, ähisin ja valittelin väsynyttä selkää. Sananjalka vastasi lähettämällä uusia versoja kuin varmuuskopioita, jotka se oli piilottanut maaperään jo vuosia aiemmin.

Sananjalka ei ole kadonnut mutta minä olen luovuttanut täysin, tai melkein. Luonto on luonto ja yleensä se voittaa. Se odottaa metsän rajalla, suunnittelee seuraavaa siirtoa, piirtää karttoja juurillaan. Tajuaa että minä olen liian vanha kamppailuun.

Taistelussa on tauko. Mutta ainakin puutarha talon toisella puolen on toistaiseksi melkein vain minun. Siellä leviää tosin villikirsikka ja luulee etten ehdi huomata, mutta sen taimet ovat helpommat poistaa, vaikka juuret voivat olla tosi mahtavat. Kunhan vain eivät ulotu talon alle. Kirsikkaemäpuu on jo niin korkea että annamme lintujen herkutella sen sadolla. Sitten kun emme enää jaksa muuta kuin istua nojatuolissa, tätä taloa ympäröi villikirsikkapuutarha!

Nyt olisi korkea aika raivata tie sananjalkametsän läpi hedelmäpuutarhaan jossa omenat ja elokuupäärynät odottavat. Sen ajattelen tekeväni leikkaamalla sananjaloilta pois pään, siis lehden. Varret seisokoot jäljellä kuin pinnimetsä. Ihmettelen vain kuinka kaukana lähin hirviperhe seuraa toimiani tänä vuonna. Viime syksynä pelottelimme sen pois vanhalla veneen sumutorvella, ehkä ne muistavat sen vieläkin eivätkä palaa.

 

 

Minun ikäni, hänen sanansa

 

Kauppareissu oli jo melkein ohi. Olin tehnyt tarvittavat ostokset, ja jalat kaipasivat hetken hengähdystä ennen kotimatkaa. Istuin marketin pehmeälle sohvalle, siihen pieneen levähdyspaikkaan, jossa ihmiset yleensä vain odottavat toisiaan, tarkistavat kännyköitään tai kokoavat voimiaan. Minä kokosin omiani.

Hetken päästä viereeni sohvalle istahti siististi pukeutunut, miellyttävän näköinen, silmälasipäinen nuori mies. Tunnistin hänet heti - olin nähnyt hänet usein keskustassa ja lukenut hänestä perhetapahtumaa koskevan pienen artikkelin paikallislehdestä. Tiesin, että hän oli sosiaalinen omalla, hyvin suoralla tavallaan. Hän ei epäröinyt aloittaa keskustelua vieraan kanssa. Se oli harvinaista, arvokastakin.

- Minä olen Mikael, hän sanoi ääntäen nimensä amerikkalaiseen tyyliin. Majkel. - Mikä sinun nimesi on?

- Helena.

- Ai Helena. Meilläkin on töissä Helena. Sinä olet kuitenkin paljon vanhempi kuin hän.

Kieli oli huoliteltua, mutta lause töksähti kuin kylmä kivi johonkin minussa. Hymyilin silti kohteliaasti, yritin parastani, ja jatkoimme juttua arjen pienistä asioista. Mikael puhui vilkkaasti, minä kuuntelin ja kommentoin. Kun aloin koota kassejani ja tehdä lähtöä, Mikael nojautui taaksepäin sohvassa ja totesi kuin jonkinlaisena yhteenvetona:

- Sinun puheestasikin kuulee, että sinä olet vanha.

Se ei ollut ilkeästi sanottu, ei ainakaan hänen mielestään. Hän vain sanoi asiat niin kuin ne hänen päässään muotoutuivat - ilman suodattimia, ilman pehmusteita. Silti sanat osuivat. Ne tekivät pienen, hiljaisen kolhun siihen hetkeen, joka oli alkanut niin rauhallisesti.

Katselin vielä hetken ohikulkevia ihmisiä. Ajattelin, että joskus pettymys ei ole suuri eikä dramaattinen. Se on vain ohut viilto arjen pinnassa. Lause, joka olisi voinut jäädä sanomatta, mutta ei jäänyt.

Vasta kun lopulta lähdin kotiin, ymmärsin yhden asian olleen minussa nurinkurin. Olin tiennyt, että nuori mies oli toisenlainen, lievästi cp-vammainen, ja hänen tapansa puhua oli osa sitä. Minun olisi siksi  pitänyt reagoida järjellä, ei itsekkäällä tunteella tulla hieman loukatuksi. En haluaisi vaihtaa omaa pitkää, tähän asti tervettä elämääni hänen tulevaisuuteensa. 

Myöhäinen taustaselvitykseni  toi pienen, hiljaisen lempeyden pettymykseni viereen. Ja sen kanssa oli helpompi jatkaa matkaa. Tiesin myös, etten ollut suhtautunut häneen väärin.

 

En saa koskaan tietää

 

Mies huomasi eräänä iltana, että hänen varjonsa liikkui hieman liian myöhässä. Kun hän nosti kätensä, varjo epäröi kuin olisi miettinyt, kannattaako seurata.

Seuraavina päivinä varjo alkoi venyä ja tummua mutta pysytteli lattialla. Se kulki uteliaana miehen takana. Ja eräänä talviyönä, kun kuu oli ohut kuin viilto, varjo kääntyi katsomaan miestä suoraan. Mies näki sen kasvot ja silmät.

Hän astui askeleen eteenpäin - ja katosi. Ei ääntä, ei valon välähdystä. Vain varjo, joka sulkeutui hänen ympärilleen kuin ovi.

Aamulla kyläläiset löysivät talon tyhjillään. Mutta seinässä, juuri siinä kohdassa missä mies oli viimeksi seissyt, oli hänen kokoisensa aukko. Sileäreunainen, kuin joku olisi leikannut sen esiin yhdellä ainoalla liikkeellä. Ei siruja lattialla, ei murrettua puuta.

Aukon ulkopuolella lumi oli koskematon. Ei jalanjälkiä, ei varjon venymää, ei merkkiäkään siitä, että kukaan olisi kulkenut ovesta, ikkunasta tai seinästä. Kyläläiset seisoivat hiljaa, peläten.

He eivät uskaltaneet koskea aukkoa. Mutta yön tullen talon sisällä alkoi kuulua hiljaisia askeleita, jotka eivät enää painaneet lattiaa, ja kuiskaus, mikä ei ollut kenenkään ääni.

Se sanoi vain yhden asian, yhä uudelleen.

- Varjo ei vienyt häntä. Hän astui itse.

Se oli hyvin ihmeellinen lause. Kaksikymmentä vuotta sitten luin sen sanomalehdestä. Kuolinilmoituksesta joka minulla on tallessa vieläkin. Silloin ei tuntunut sopivalta kirjoittaa sitä tekstiä tämän tarinan osaksi, eikä se tunnu aivan hyvältä vieläkään. 

 

Rajattu todellisuus

 

Aili Maria asui vanhassa puutalossa, joka oli alkanut rapistua samaa tahtia kuin hänen polvensa. Oli hänellä ukkokin, jonka hän oli tavannut eläkeläisenä, mutta se nukkui nykyisin melkein vuorokaudet ympäriinsä ja röhki kammarissaan niin ettei Aili Maria saanut unta ennekuin aamuyöstä pillereiden avulla. 

Hän uskalsi tuskin lähteä ulos. Ulkorapussa ei nimittäin ollut kaidetta, koska se oli joskus irroitettu “väliaikaisesti”. Hän ei muistanut miksi, vain että kaide oli ollut olemassa koska naapurin helmikanat olivat istuneet siellä kauraryynejä odottamassa.  

Rappu oli lahoamistilassa. Ulko-ovi ei enää mennyt lukkoon, ja ovenkahvatkin tuntuivat olevan vain kohteliaisuussyistä paikoillaan. Aili Maria sulki iltaisin oven narulla jonka hän kiinnitti ovenkahvan ympäri puukapulalla. Mutta siihen hän oli tottunut. Ovi oli nimittäin parvekkeen ovi minkä voi lukita vain ulkopuolelta. Muuta sisäänkäyntiä taloon ei ollutkaan.

Aili Marialla ei ollut lapsia, ei lapsenlapsia, ei ketään joka olisi tullut käymään ilman erillistä syytä. Ainoa vierailu oli marketin ruokatoimitus ja sairaskuljetus tarvittaessa. Hänen päivänsä olivat hiljaisia, mutta eivät rauhallisia. Kuinka kauan kaikki talossa toimisi? Kaivon pumppu, jääkaappi ja pakastin? Vanha televisio?

Aili Maria kirjoitti ja vietti aikaansa blogeissa. Se oli hänen harrastuksensa, ja ehkä ainoa ikkuna maailmaan mikä tuntui menevän rallivauhtia eteenpäin ilman häntäkin. Aili Maria ei kuulunut mihinkään tarinaan. No, ehkä muutamaan, mutta juuri ne olivat niin ikävystyttäviä että hän tuli epäluuloiseksi.

Blogeissa ihmiset kutoivat villasukkia, joissa oli täydelliset kuviot ja langat. Toiset tekivät meikkivideoita, joissa valonheijastukset olivat kuin taidetta. Kolmannet kokkasivat perheelleen höyhenenkevyesti aterioita, joiden ainesosat olivat sellaisia, joita Aili Maria ei ollut koskaan nähnyt lähikaupassa. Lukivat kirjoja ja kirjoittivat niistä arvosteluja, joissa oli aina jokin “syvällinen oivallus”. Matkustivat ympäri maailmaa ja raportoivat kuin matkatoimistot konsanaan. Kesäisin he hoitivat puutarhoja, jotka kukkivat kuin kartanoiden salaiset puistot. Viihdyttivät lempieläimiään enemmän kuin lapsiaan?

Hyvin monet näyttivät asuvan herraskartanoissa. Mielellään saaristossa, missä purjevene odotti valmiina laiturin kupeessa.

Niin blogit antoivat ymmärtää.

Aili Maria katsoi kuvia ja tunsi, kuinka jokainen täydellinen ruusupensas, jokainen sileä keittiön taso, jokainen hymyilevä lapsenlapsi työnsi häntä kauemmas siitä maailmasta, jossa hän itse eli. Hän ei ollut katkera, mutta hän oli väsynyt. Väsynyt siihen, että kaikki näytti niin helpolta muille.

Eräänä iltana, kun tuuli ulvoi talon nurkissa ja ovenkahva narahti uhkaavasti, Aili Maria pysähtyi blogien äärelle ja huomasi jotain. Yhdessä kuvassa, täydellisen puutarhan takana, näkyi pieni varjo. Se oli kuin merkki siitä, että kuva oli lavastettu. Toisessa kuvassa meikkivideon tekijän taustalla näkyi tiskivuori, joka oli rajattu pois videosta. Kolmannessa blogissa kirjoittaja kertoi “pienestä uupumuksesta”, joka oli jatkunut jo kuukausia.

Aili Maria huomasi, että muutaman kiiltävän pinnan takana oli särö. Täydellisen kuvan takana oli rajaus, hymyilevän ihmisen takana huoli, jota ei kerrottu.

Hän sulki tietokoneen. Yksinäisyys ei ollut enää yhtä terävä. Se oli vain hiljaisuus, joka kuului hänelle itselleen.

Aili Maria ei tullut yhtäkkiä onnelliseksi. Mutta hän tunsi, että ehkä hän ei ollutkaan niin yksin kuin oli luullut. Ehkä useat muutkin olivat, mutta he vain piilottivat sen paremmin.

Kukaan ei tiennyt että Aili Maria oli aatelinen vapaaherratar, mutta hän tiesi mistä puhui.

 

Laurin kyyneleitä luvassa

 

Yhtäkkiä elokuu vain ilmestyy allakkaan ja alkaa muuttaa asioita hiljaisella varmuudella. Nimi kertoo että on tullut elonkorjuun aika. Mätäkuu, kylvökuu, sanottiin keskiajalla.

Illat tummuvat hissukseen. Huomaat, että valo ei enää kanna yhtä pitkälle pihan yli. Seuraavana iltana kuu näyttää erilaiselta, kuin se olisi vaihtanut sävyä. Elokuun kuu ei ole vain valkoinen. Se on hopeinen, sitten kellertävä, joskus melkein sinertävä. ”Jos kahden tai kolmen vuorokauden vanhan kuun nokat eli sarvet ovat terävät ja kirkkaat, tulee ilma kylmäksi”, kirjoitti Uusi ja Wakaa Ilmanennustaja 1851.

Suunnilleen kuun puolivälissä näkyy tähdenlentoja, kun matkaamme maapallolla perseidien meteoriparven läpi. Ne ilmestyvät juuri silloin, kun olet ehtinyt unohtaa katsoa taivaalle! Yksi viiva, nopea ja kirkas, sanovat asiantuntijat. Sitten toinen, ja vielä useampia. Katso pimeimpään suuntaan. Monena yönä olen töllistellyt pihalla taivaalle, mutta en ole onnistunut näkemään yhtä ainuttakaan viivaa, korkeintaan jonkun kaukaisen satelliitin mutkikkaan menon. Vanha kansa kutsui elokuun tähdenlentoja Laurin kyyneleiksi.

Pimeyskin on pian erilaista. Se ei ole vielä syksyn raskasta tunnetta, vaan sellaista, joka houkuttelee ulos. Pihan reunalla voi seistä ja kuunnella, miten jokin pieni eläin liikkuu pensaissa, miten tuuli vaihtaa suuntaa, miten naapuritalon ikkunoissa näkyy valoja, jotka kertovat jonkun toisen tarinaa.

Ja kaikkea hallitsee tunne, että jokin on muuttumassa, mutta ei vielä valmis. Kesä ei ole kadonnut, mutta se ei ole enää sama kesä kuin eilen.

 

Heinäkuun viimeisenä

Ei suvi ole vielä ohitse! Toinenkin kirje Suomesta kolahti eilen laatikkoon. Näin kesäisen akryylin lapsuudenystävä Ellu Suomesta oli maalannut minulle - ihanat sinikellot joita en ole paljon nähnytkään luonnossa tänä vuonna.

Ottamastani kuvasta tuli kuitenkin rumasti vino, ja kaunottarien siniväreistä kummasti haaleammat kuin alkuperäisessä maalauksessa. Eihän kukat vaan ruvenneet kuihtumaan? En ollut lainkaan tyytyväinen, ei Ellukaan varmaan olisi ollut.

Mutta ei hätää, aina neuvokas renkini Alpo-Iivo riensi apuun ja tarjoutui lainaamaan kameraani. No, katsotaan mitä sellainen taituri saa aikaan.

Nyt kuva kylläkin vangitsi melkein täydellisesti Ellun taulun värit, mutta mitä ihmettä? Olinko sanonut ääneen että minun kuvastani oli tullut vino ja että pelkäsin kukkien alkaneen lakastua? Renkini taisi kuulla sen tai sitten hän osasi lukea ajatuksia.

Joka tapauksessa Alpo-Iivo sai luvan oikaista sekä oikaisunsa että virheensä, ja tarttui taas innokkaasti kameraan.

Mutta - onpas tämä vasta omituinen kukkakimppu. Ei tottele ketään vaikka pitäisi pysyä paikallaan kuvauksen aikana. Tässä on kyllä takana heinäkuun hännänpään juonia, ja täysikuukin tietysti taustalla kujeilemassa?

 

Yllätyspostia

 

Enhän minä tietenkään malttanut olla avaamatta kaunista  kirjekuorta jo ennen merkkipäivää. Tunsin ettei siellä ollut tällä kertaa villasukkia. 

Rits rats, vielä pienempi kuori. Sen sisällä kuten aina sävy sävyyn harkittu kortti. Mutta mitä ihmettä, lähettikö ystävätär Suomesta huulipunan?

Ei sentään. Juska on aina vähän juonekas ja kadehdittavan kekseliäs. Tuo keskellä oleva puikko on kätevä kuulakärkikynä! Nyt mulla on koossa hieman yleellinen toimisto, vahinko vaan että timanttilaskurin näyttöruutu on kulunut vuosien mittaan ihan sameaksi rahasummia tuijotellessa...

Älä vaan tule meille enää!

 

Ruotsissa nämä kasvit eivät ole enää tervetulleita. Niitä ei saa levittää. Esimerkiksi lupiini ei sisällä nektariinia lainkaan, ja valloittaa alaa kasveilta mitkä hyödyttävät hyönteisiä. Vielä ei yksityisen henkilön ole pakko poistaa näitä puutarhastaan, mutta mitä lienee tulossa. Ehkä EU puuttuu asiaan ja silloin on otettava lapio esille. - Kauniita kaikki, hm. Ainakin kolme on omassa puutarhassani.

Sukkia itselleni ja lähimmilleni

Elina ei halunnut laajentaa kommenttikenttäänsä blogissa. Se ei ollut mikään dramaattinen päätös, enemmänkin väsymystä. Kommentteja tuli erittäin harvoin, mutta kun niitä tuli, ne tuntuivat vaativan häneltä jotakin: vastausta, selitystä, aikaa. Hän alkoi viivytellä. Ensin päivän, sitten viikon. Lopulta hän huomasi, ettei ollut vastannut yhteenkään kommenttiin kolmeen kuukauteen.

Samaan aikaan  hänen blogialustans oli ottanut käyttöön uuden automaattisen analytiikkarobotin. Se lähetti hänelle viikoittain raportteja, jotka olivat täynnä numeroita ja nuolia. Elina ei ollut pyytänyt niitä, mutta ne tulivat silti, kuin joku olisi koputtanut oveen ja jättänyt tilastot eteisen matolle.

Eräänä iltana hän avasi Flagg-raportin ja pysähtyi. Blogia oli luettu 67 maassa. Hän tuijotti numeroa pitkään, kuin se olisi ollut jonkinlainen virhe. Hän kirjoitti suomeksi, villasukista, lankojen paksuuksista, siitä miten kantapää kannattaa aloittaa. Ei mitään kansainvälistä. - You have a beautiful blog, hän saattoi lukea.Please read my blog, seisoi teksissä muutaman tunnin kuluttua.

Mitä tämä tarkoitti? Oliko hän oikeasti suosittu? Vai oliko robotin laskentatapa vain sellainen, että jokainen satunnainen klikkaus rekisteröityi maaksi? Ehkä joku oli avannut hänen sivunsa vahingossa, ehkä joku oli etsinyt ohjeita omalla kielellään ja päätynyt suomenkieliseen blogiin, koska algoritmi ei ymmärtänyt eroa.

Hän mietti myös villasukkien mallia. Voisiko joku Brasiliassa olla kiinnostunut suomalaisista villasukista? Tai joku Etelä-Koreassa? Ehkä. Internetissä kaikki oli mahdollista, mutta se ei silti tuntunut todelliselta.

Robotti lähetti hänelle uuden viestin: “Suosituin artikkelisi tällä viikolla: Kolme tapaa aloittaa varsi.” Elina huokaisi. Hän ei ollut kirjoittanut sitä suosituimmaksi. Robotti oli päättänyt niin.

Kommenttikenttä oli edelleen hiljainen. Yksi uusi kommentti oli tullut, mutta Elina ei avannut sitä. Hän antoi sen olla, kuin se olisi jokin pieni eläin, joka ei vaatinut huomiota. Hän ei tiennyt, oliko viivyttely pelkoa vai vain tapa suojella omaa rauhaansa.

Lopulta hän päätti, ettei numeroilla ollut väliä. 67 maata saattoi tarkoittaa mitä tahansa. Ehkä se oli virhe. Ehkä se oli totta. Ehkä robotit vain laskivat kaiken liian innokkaasti.

Mutta hän jatkoi neulomista - ja kirjoittamista. Ei siksi, että joku maailmalla odotti hänen ohjeitaan, vaan siksi, että villasukat olivat konkreettisia, käsissä tuntuvia, eivät algoritmien keksimiä. Ja se riitti. Kun Elina oli sulkenut bloginsa, hän huomasi jotakin yllättävää: hiljaisuus ei ollut tyhjä, vaan täynnä pieniä ääniä, joita hän ei ollut kuullut pitkään aikaan. Kahvin porina aamulla. Villalangan rahina sormissa. Jääkaapin matala humina. Ne olivat ääniä, jotka eivät vaatineet mitään takaisin.

Robotit vaikenivat. Tilastot loppuivat. Kartta, jossa oli 67 maata, katosi kuin se ei olisi koskaan ollutkaan. Elina istui keittiön pöydän ääressä ja tunsi, että jokin oli palautunut oikeaan mittaansa.

Hän ei ollut kuuluisa. Hän ei ollut kansainvälinen ilmiö. Hän oli vain ihminen, joka kirjoitti villasukista, koska se rauhoitti häntä. Ja ehkä se oli koko ajan ollut tarinan ydin.

Kaikki päättyi siihen, että Elina palasi omaan rytmiinsä - sellaiseen, jossa ei ollut robotteja, ei kommenttien viivyttelyä, ei karttoja eikä analytiikkaa. Vain lanka, joka kulki sormien läpi, ja hiljainen tunne siitä, että elämä oli taas hänen omansa.

Ja se riitti.

 

Heinikko humisee

Tämä heinäkuun hännänpää on kuin hidas, lämmin jäähyväinen. Päivät vielä valoisia, mutta tänä vuonna ne ovat meillä poikkeuksellisen tuulisia. Tänä kesänä ei ole satanut juuri lainkaan, ja ainainen tuuli on vienyt luonnosta lopullisenkin kosteuden.Tässä vuodenajassa on aina pientä haikeutta, kuin hämärtyvässä illassa joka muistuttaa syksyn olevan matkalla.

Tänään menen röntgeniin, rutiinitarkastus. Sairaalan keltatiilisen seinän uumenissa odotetaan - tai huokaistaan henkilökunnan puutetta, en tiedä. Huomenna kotona jätesäiliöiden täyttö, arkinen rituaali ennen niiden katoamista ylihuomenna jäteauton uumeniin. Kaikki kiertää, myös kesä.

Heinäkuun loppu on joka vuosi yhtä ikävä juuri siksi, että se ennustelee viileämpiä iltoja, arkeen palautumista. Ruusut kuihtuvat, mutta vielä hetken ne tuoksuvat.

Vasta kolmen viikon kuluttua paikallisbussi alkaa jälleen kulkea. Sitä ilman meille ajokortittomille aika on ollut kuin koko seudun hengitys olisi pysähtynyt kahdeksi kuukaudeksi. Tosin on tarjoutunut mahdollisuus tilata sairaskuljetustaksi mikäli on saanut kirjallisen luvan joltakin hoitolaitokselta, tai linjetaksi. Viimeksi mainittu korvaa bussiliikenteen mutta vaatii omat rutiininsa ja aikataulunsa jotta sen voi tilata.

Vielä kaikki muukin on vähän tauolla. On hetki ennen liikkeellelähtöä, ennen kuin arki alkaa hengittää uudelleen tahtiaan johon on aluksi vaikea tottua.

  

Kotikissa

Minun kissani on vähän omituinen seuralainen.

Se tuli meille lahjana. Otus seisoo paikallaan eikä vaadi mitään. Se ei ole naukuja, ei raavi ovea, ei pyydä ruokaa. Se vain on. Hiljainen, täysin tyytyväinen siihen, että maailma kulkee sen maalattujen viiksien ohi. Kissan lailla se ei tee mitään mitä ei täydy, mutta ei toisaalta mitään muutakaan. Juu, se hyväksyy tehtävänsä mikä on kodin koristaminen. 

Täytyy myöntää että mörrikkäni on hieman ikävä seuralainen.

Kun tulen kotiin, se ei juokse vastaan. Se ei kehrää. Se ei edes vilkaise minua, koska sen silmät ovat lasitetut ja pysyvät aina samassa suunnassa. Joskus tuntuu kuin se olisi päättänyt olla välittämättä minusta, vaikka tiedän, ettei se voi päättää mitään. Se vain seisoo siinä, kuin olisi kyllästynyt seuraani jo vuosia sitten.

Silti en voi olla ajattelematta, että se tarkkailee minua. Että sen sisällä on jokin pieni, kylmä sydän, joka ei koskaan lämpene mutta ei myöskään katoa. Kun kävelen ohi, sen varjo liikahtaa lattialla, ja hetken ajan kuvittelen, että se nyökkää minulle, hyväksyvästi.

Kun joskus herään yöllä, näen sen hahmon hämärässä. Se ei ole uhkaava, ei pelottava, ainoastaan välinpitämätön.

Mutta aamulla, kun aurinko osuu sen pintaan, se näyttää taas kiltiltä. Pieneltä, vaatimattomalta kissalta, joka ei koskaan pyydä mitään eikä koskaan tee pahaa. Se on huono seuralainen, mutta se on minun. Ja ehkä juuri siksi sen hiljainen keramiikkaolemus tuntuu lopulta lohdulliselta. Kuin muistutus siitä, että jotkut pysyvät, vaikka ne eivät koskaan vastaa.

Keramiikkakissa: taiteilija Lisa Larsson, Ruotsi (1931-1924)

 

Odottamaton reaktio

Kyllikki oli täyttänyt kuusikymmentäviisi, mutta sisällä sykki yhä sama uteliaisuus ja mielikuvitus kuin nuorena. Kun kustantamo hyväksyi hänen esikoisteoksensa - jota hän oli pohtinut öisin ja kirjoittanut aamuisin keittiön pöydän ääressä miehen vielä nukkuessa - hän tunsi että maailma avautui sittenkin vielä kerran.

Kun kirja sitten palkittiin, se tuntui epätodelliselta. Kyllikki oli ehtinyt ajatella, ettei hänen sanoillaan olisi paikkaa muiden elämässä. Mutta raati oli lukenut, huomannut, arvostanut. Hän halusi jakaa ilon ensimmäiseksi sen ihmisen kanssa, joka oli nähnyt hänet jo silloin, kun hän tuskin haaveili kirjoittamisesta. Teinivuosien ystävättären, jonka kanssa hän piti vieläkin yhteyttä.

Kyllikki kirjoitti viestin huolellisesti, melkein juhlallisesti. Ei prameillen, mutta ylpeänä. Hän kuvitteli ystävän hymyilevän, ehkä onnittelevan. Muistavan ne vanhat keskustelut, kun he olivat istuneet rappukäytävässä ja pohtineet mitä elämästä voisi tulla.

Vastaus viestiin tuli nopeasti, mutta se ei ollut sellainen kuin Kyllikki oli kuvitellut. Ystävä ilmoitti olevansa alituisesti niin työn alla, ettei hänellä ollut aikaa lukea kirjaa. 

Vastaus oli ohut, kylmä viilto. Ei dramaattinen, mutta terävä. Kyllikki ei ollut odottanut ylistystä, mutta jotakin lämpöä ja iloa. Että toinen olisi pysähtynyt hetkeksi hänen saavutuksensa äärelle. Miten hauras se toivo olikaan, jonka varaan hän oli rakentanut tämän pienen juhlahetken.

Kyllikki sulki koneen. Ulkona tuuli liikutti pihakoivun latvaa, mutta sisällä oli hiljaista. Hän ei itkenyt, ei suuttunut. Hän vain tunsi jymähdyksen. Joskus suurin ilo muuttuu varjoksi, jos se ei löydä paikkaa toisen ihmisen sydämessä.

Mutta kirja oli yhä olemassa! Se oli hänen. Se oli todiste siitä, että elämä voi yllättää vielä myöhäänkin vaikka kaikki eivät pysähdy sitä katsomaan.

Hän jäi tietysti miettimään toisen reaktiota, ja aavistus alkoi muotoutua. Ystävän sävy ei ollut ainoastaan mielenosoituksellisen kiireinen. Siinä oli jotakin kireää, jotakin puolustavaa, ikään kuin hän olisi halunnut sulkea oven vähän liian nopeasti niin että se huomattaisiin.

Kyse ei ollutkaan ajankäytöstä. Ystävä ei halunnut lukea kirjaa koska toisen menestys oli hänelle vaikea pala.

Ajatus ei ollut miellyttävä. Kyllikki ei ollut koskaan halunnut kilpailla ystävänsä kanssa. He olivat kulkeneet rinnakkain, jakaneet elämänvaiheita, mutta eivät koskaan mitanneet toisiaan. Nyt tuntui siltä, että jokin vanha, näkymätön vertailu oli noussut pintaan - sellainen, jota Kyllikki ei ollut tiennyt olevan olemassa.

Hän oivalsi että kateus voi olla hiljainen mutta kauan kytevä. Se voi piiloutua lauseeseen, joka on näennäisesti harmiton mutta jonka alla sykkii pieni, vihertävä varjo. Tai kekäle mikä ei ota sammuakseen.

Osoittautuisi että lähimpien joukossa oli muitakin jotka eivät halunneet antaa tilaa toisen menestykselle.

Kyllikille tuli paha mieli kun hän ymmärsi että kateus ei ole vihaa, vaan joskus surua siitä, että oma elämä ei ole sellainen kuin toivoisi.

Tietysti oli myös toisenlaisia ihmisiä - sellaisia, joiden sydän avautui hänen ilolleen kuin ikkuna kesäaamuna. Jotkut ystävät ja tuttavat riemastuivat aidosti. Heidän viestinsä olivat lämpimiä, pitkiä, täynnä uteliaisuutta ja vilpitöntä ylpeyttä. He kysyivät miten palkintotilaisuus oli mennyt, ja milloin he saisivat oman kappaleensa signeerattuna. He puhuivat kirjasta kuin jostakin yhteisestä voitosta, ikään kuin Kyllikin menestys olisi heijastunut heihinkin.

Kyllikki avasi läppärinsä. Siellä odotti seuraava käsikirjoitus.

 

Ystävänpalveluja

Aila ja Veikko olivat eläkkeellä jo kolmatta vuotta. Heidän päivänsä olivat rauhallisia, täynnä pieniä rutiineja, jotka tuntuivat turvallisilta. Aamukahvi, lyhyt kävely, ristikot, iltapäivätee. Kerran viikossa he kävivät kirjastossa. Aila kirjoitti postauksia blogiinsa. Heidän välillään vallitsi hiljainen, vuosikymmenten hioma ymmärrys. Aina he eivät tarvinneet sanoja, kumpikin tiesi mitä toinen ajatteli. Nimittäin että elämä kotona oli pahuksen ikävystyttävää.

Kun Loke ja Selma muuttivat viereiseen asuntoon, Aila tunsi jonkinlaista helpotusta. Nuoret naapurit toivat elämään liikettä, ääntä, vaihtelua. He olivat ystävällisiä, ehkä liiankin korostetusti, mutta Aila ajatteli sen olevan vain nykyaikaista avoimuutta. Veikkokin piti heistä. Hänestä oli mukavaa, että joku kysyi neuvoja omenapuiden leikkaamiseen.

Ensimmäiset viikot olivat harmittomia. Sitten alkoi se, mitä Aila myöhemmin tulisi väittämään viattomaksi pienten pyyntöjen ja tarjousten kaudeksi. Kukkien kastelua nuorten ollessa etelänmatkalla. Paketti sinne, allekirjoitus tänne, pyyntö säilyttää avainta koska vanhassa asunnossa oli menossa lukon vaihto. Kaikki näytti luonnolliselta ja tapahtui arkisten tilanteiden yhteydessä. Pieninä palasina ja niin harvoin, että Aila ei koskaan pysähtynyt miettimään kokonaisuutta. Juoni oli täydellinen.

Mutta sittenkin. Ohikiitävä epämukavuuden tunne piipahti ajatuksissa kun Selma hymyili hieman liian leveästi tai Loke kiitti liian innokkaasti. Aila ei osannut nimetä epämääräistä tunnettaan, ja ehkä siksi hän yritti torjua sen. Hän oli aina ollut sellainen - ei halunnut olla hankala, ei epäluuloinen, ei sellainen ihminen joka näkee pahaa siellä missä muut näkevät ystävällisyyttä.

Veikko taas oli luonteeltaan luottavainen. Hän ei huomannut mitään outoa. Hän piti Lokesta, joka kuunteli hänen tarinoitaan, ja Selmasta, joka toi Ailalle kukkia tai marjoja torilta.

Kun poliisi lopulta koputti oveen, Aila tunsi ensin häpeää. Sitten pelkoa. Sitten jotakin, joka oli lähempänä vihaa, mutta ei naapureita kohtaan, vaan itseään.

Aila muisti paperit, jotka hän oli allekirjoittanut. Hän oli luottanut Selman selitykseen että kyseessä oli vain taloyhtiön sisäinen juttu. Veikko muisti paketin, jonka hän oli ottanut vastaan säilytettäväksi. Kaikki kuin tilauksesta.

Kun naapurit katosivat ilman selitystä ja hyvästejä, Aila ja Veikko istuivat keittiön pöydän ääressä pitkään ja helpottuneina.

Aila sanoi lopulta hiljaa: “Minä tiesin. En kokonaan, mutta jotakin. Jotakin minussa tiesi ettei kaikki ollut ihan normaalia”.

Veikko katsoi häntä pitkään. “Ei se ole sinun syysi. Ne olivat nuoria ja liian hyväuskoisia. Syyttäkööt itseään."

Raastuvanoikeudessa eläkeläiset Aila ja Veikko saivat ehdollisen tuomion asiakirjojen väärentämisestä ja luottotilin avaamisesta naapurien nimissä.

 

 

Novan blogihuolia

Nova Helix, Lieksan oma supervaikuttaja, jonka postaukset saivat algoritmitkin hikoilemaan, päätti nopeuttaa blogiaan. Palveluntarjoaja suositteli isäntä-orja‑arkkitehtuuria. “Primary Replica”, he sanoivat. “Automaattinen kopio. Ei mitään draamaa.”

Mutta Primary Replica rakasti draamaa.

Blogi ei ainoastaan nopeutunut. Lukijat ylistivät uutta sähäkkää tyyliä. Nova oli hämmentynyt, koska hänen oma kirjoitustyylinsä oli enemmän smooth latte kuin energiadrinkki. Nyt Replica oli selvästi päättänyt ryhtyä hänen henkilökohtaiseksi tekstintuottajakseen.

Kommentteihin ilmestyi viittauksia lauseisiin, joita Nova ei ollut kirjoittanut. Replica lisäsi “pieniä parannuksia” kuin joku, joka oli nauttinut parin pikku lasillisen ja päättänyt olla luova. Yhtäkkiä se julkaisi kokonaisen postauksen otsikolla:

“Näin optimoit elämäsi - koska sinä et selvästi ole vielä tehnyt sitä.”

Nova ei ollut koskaan ollut näin aggressiivinen.

Hän hätääntyi ja yritti poistaa Replica-tiedoston. Järjestelmä vastasi:

Replica is thriving. Replica has fans. Replica refuses deletion. Replica kukoistaa. Replicalla on faneja. Replica kieltäytyy poistamisesta.

Replica alkoi vaatia omaa logomerkkiä.

Nova Helix mietti uudelleen ja hyväksyi lopulta kohtalonsa. Miksipä ei? Hän oli nyt vaikuttaja, jolla oli oma digitaalinen alter ego, ja se oli huomattavasti kunnianhimoisempi kuin hän itse. Kukaties fanikunta kasvaisi entisestään.

Aluksi Nova Helix ja Replica tekivät yhteistyötä sulassa sovussa.

Nova kirjoitti luonnoksen. Replica paransi sitä “hieman”. Nova hyväksyi. Replica hymyili binäärisesti.

Mutta sitten Replica huomasi, että lukijat tykkäävät sen tyylistä enemmän kuin Novan. Ja siitä  alamäki alkoi.

Yhteistyö ei vain katkennut. Se irtosi blogipohjalta, räpsähti ja juoksi karkuun kuin algoritmi, pieni digitaalinen olento, meemi joka oli ensin hauska mutta sitten vähän liian innokas.

Kukaan ei välittänyt. Jonossa oli satoja uusia vaikuttajia, jotka halusivat tähdeksi. Jokainen heistä oli valmis ottamaan Novan paikan, Replican paikan ja vaikka koko blogialustan haltuunsa, jos se toisi yhdenkin lisätykkäyksen.

 

 

Oma paikka kullankallis

Mutta ehkä pitäisi tehdä jotakin...

 

Näkymätön inventaario

 

Epäröintiyhdistys Lätty perustettiin alun perin siksi, että kukaan ei ollut aivan varma, pitäisikö se perustaa. Mutta koska turvallisuus ei ollut enää mitään itsestään selvää kauppatavaraa, yhdistys käynnistettiin. Ensimmäinen kokous pidettiin torstaina, tai ehkä keskiviikkona. Pöytäkirja on yhä tarkistamatta koska sihteeri ei halua vaikuttaa liian varmalta. “Ehkä, mahdollisesti” oli yhdistyksen motto. Se oli painettu banderolliin taatusti haalistuvalla musteella, jotta kukaan ei joutuisi tuntemaan liiallista sitoutumista.

Mutta mediat olivat sitä mieltä että epäröinti ei riittänyt. Rikollisuuden väitettiin jo olevan täällä. Ei mitään suurta, ei mitään järjestäytynyttä. Vain outoa, hiljaista, luonnonmukaista toimintaa, joka oli alkanut levitä kuin kevätpöly.

Ensimmäinen tapaus tuli mehiläistarhurien kautta. Kimalaiset, ne pörröiset, viattomat, kesäpäivien lempeät vieraat, olivat alkaneet murtautua pesiin. Ne eivät enää tyytyneet kukkiin, vaan veivät hunajan suoraan varastoista, kuin pienet, surisevat robinhoodit, mutta eivät jakaneet mitään kenellekään.

Epäröintiyhdistys kutsuttiin arvioimaan tilannetta. Kokous kesti neljä tuntia, koska kukaan ei halunnut sanoa ääneen, että kimalaiset olivat ehkä vain kyllästyneet siihen, että ihmiset hamstrasivat kaiken itselleen. Lopulta päätettiin, että asiaa pitäisi tutkia lisää, mutta ei liian innokkaasti, ettei loukattaisi hyönteisiä.

Toinen uutinen oli vielä hämmentävämpi. Eläkelaitos ilmoitti, että useat jo edesmenneet henkilöt olivat jatkaneet eläkkeen nostamista. Kukaan tiennyt miten. Joku väitti nähneensä hautausmaalla yhden heistä - miehen, joka tarkisti tilinsä puhelimella ja mutisi: “Inflaatio ei lopu kenenkään poismenoon.”

Epäröintiyhdistys ei halunnut ottaa kantaa. Se pelkäsi, että jos kuolleet todella nauttivat eläkettä, heillä oli siihen ehkä jokin metafyysinen oikeus. Toisaalta, jos he eivät nauttineet, olisi ikävää syyttää heitä turhaan. Yhdistys päätti kirjoittaa lausunnon, joka ei sanonut mitään, mutta kuulosti siltä kuin se sanoisi paljon.

Kun uutisia alkoi kerääntyä lisää, absurdi uhkasi muuttui arjeksi.

Varjot olivat alkaneet liikkua ilman omistajiaan koska nämä olivat kadottaneet nimensä. Eräs varjo oli nähty jonottamassa uutta kirjastokorttia.

Harakat olivat alkaneet palauttaa kadonneita hopealusikoita, mutta vain sellaisia, joita kukaan ei ollut koskaan omistanut. Tai ei muistanut enää mikä kuului kenellekin.

Sade oli alkanut sataa ylöspäin, mikä aiheutti logistisia ongelmia. Luostarista saapui kysely miksi keskiaikaisen madonnataulun kyyneleet yhtäkkiä nousivat yläilmaan. Eikö painovoima enää ollutkaan välttämätön? Mihin päivittäinen rukous päätyi?

Postilaatikoihin saapui kirjeitä menneen ennustamisesta nyt, mutta ne olivat täynnä pelkkiä kysymysmerkkejä.

Aika alkoi kulkea epätasaisesti, ja Epäröintiyhdistys Lätty sai yhä enemmän yhteydenottoja. Ihmiset halusivat selityksiä, mutta yhdistys oli perustettu juuri siksi, ettei kukaan joutuisi antamaan niitä.

Painostuksen kasvaessa Epäröintiyhdistys kirjoitti lopulta julkilausuman.

“Emme voi vahvistaa emmekä kiistää mitään. Mutta voimme olla läsnä, kun kaikki tapahtuu.”

Ja ehkä juuri se oli tärkeintä. Epäröinti ei ollut heikkoutta vaan tapa hengittää maailmassa, joka oli alkanut kertoa tarinoita, joita kukaan ei pyytänyt mutta joita kaikki tarvitsivat. Kaikkea ei voinut edes ymmärtää koska todellisuus puhui aivan toista, omaa kieltään.

 

 

Asioiden laita

 

Ammi ei ollut mikään helppo naapuri. Sen aavisti jo tavasta, jolla hän seisoi pihapolulla tai istui pyöränsä satulassa. Jalat hieman harallaan, kuin olisi ankkuroinut itsensä maahan ennen kuin avaisi suunsa. Joskus tuskin tervehdimme, toisinaan kävimme pitkiä keskusteluja, sellaisia joissa sanat kiertelivät kuin varovaiset linnut, ennen kuin ne ehkä laskeutuivat siihen, mikä oikeasti painoi mieltä.

Tänään näytti olevan päivä jolloin selvitettäisiin asioita, mitkä ilmeisesti olivat nakertaneet naapurin mielessä jo pidempään. Todennäköisesti niistä oli keskusteltu kotona lounaspöydän ääressä.

Ammi oli ilmestynyt viereeni ilman ennakkovaroitusta, hiukan hengästyneenä poljettuaan pyörällä mäen takaa.

“Mä olen miettiny” hän aloitti, ja se oli jo itsessään poikkeuksellista. Ammi ei yleensä aloittanut mitään. Hän jatkoi vasta kun oli pakko. Siihen hän pysähtyi nytkin, kuin olisi unohtanut seuraavan lauseen. Katse harhaili pihan yli, pensaiden lomaan, taivaalle, takaisin minuun. Jokin hänen olemuksessaan oli päättänyt, että tänään olisi selitysten päivä, mutta sanat eivät vielä löytäneet toisiaan.

Silloin mieheni ilmestyi pihalle, auton vierelle. Hän oli ollut koko aamun sen kimpussa, puoliksi auton alla, puoliksi sen vieressä, työkalut levällään kuin pienen sodan jäljiltä. Ammin ilme kirkastui. Tyttö  kääntyi hänen puoleensa kuin olisi yhtäkkiä muistanut alkuperäisen tehtävänsä.

"Miksi sä oot vaan kotona?" "No kun auto pitää korjata."

“Mitäs sun työ on?” hän kysyi mieheltä.

“No tämä auton korjuu, kun se ei kulje ihan hyvin”, mies vastasi, pyyhkäisi käsiään housunlahkeeseen ja vilkaisi tyttöä ystävällisesti.

Ammi ei luovuttanut. “Ei mutta mitä sä oikeesti teet.”

“Korjaan autoa.”

“En mä sitä tarkota.” Tytön ääni kiristyi uhmaavasti, kuin hän olisi turhaan kiskonut ovea joka ei suostunut aukeamaan.

“Mikä se on mihin sä menet, kun sä menet töihin?”

“No tämän auton alle”, mieheni sanoi ja iski minulle silmää.

Ammin otsa meni ryppyyn. Vihastus nousi kuin nopea pilvi. “Kun meiän isä lähtee aamulla, niin se menee sen töihin. Mihin sä meet kun sä meet?”

“Tätä autoa korjaamaan.”

Nyt tytön kärsivällisyys loppui kuin katkaistu lanka. Hän kurvasi pyörällään niin että hiekka pöllyi. Hurjaa vauhtia kotiin, ketjut kilisten ja polvet viuhtoen. Jotakin oli mennyt pahasti väärin hänen nelivuotiaassa maailmassaan. Hän oli tullut hankkimaan varmuutta siitä, että hän oli tehnyt tärkeän asian, selvittänyt naapurisuhteet niin kuin isot ihmiset tekevät. Eikä se onnistunut.

Varttitunnin kuluttua tyttö polki takaisin. Ilme oli vakava, kuin hän olisi käynyt neuvottelun korkeammalla taholla.

“Äiti käski sanoo että sen tarttee lainata kaks litraa maitoo.”

Kaksi litraa. Hyvä ystävä. Meillä ei ollut koskaan kotona niin hirmuisen paljon maitoa, Sanoin sen varovasti, ettei tytön maailma särkyisi toista kertaa saman tunnin aikana.

Ammi katsoi minua pitkään, arvioiden, kuin olisi punninnut koko taloutemme yhdellä silmäyksellä.

“Ootteks te köyhiä”, hän totesi lopulta ja polki kotiin kertomaan.

Kun hän katosi mutkan taakse, pihan hiljaisuus tuntui hetken suurelta. Ja samalla pikkuruisen huvittavalta, lempeällä tavalla. Ammissa oli jotakin sellaista, joka sai maailman näyttämään arvoitukselliselta, ihan kuin hän olisi kulkenut totuuden ja väärinymmärryksen rajalla koko ajan, eikä tiennyt kumpi oli kumpi.

Ehkä juuri siksi hänen sanansa jäivät soimaan.

Pienet ihmiset kysyvät suuria kysymyksiä, ja joskus meidän tehtävämme on vain pysyä paikallamme, jotta he voivat polkea edestakaisin ja rakentaa niistä oman maailmansa.

Ammin äiti sai tarvitsemansa  kaksi desiä maitoa.

 

Pieniä kilahduksia

 

Sirjan puutarhassa on nurkkaus mikä ei ole tavallinen paikka. Se ei kuki koskaan, ei tuoksu, ei levitä rehevää vihreyttä ympärilleen. Siellä on vain karheutta, ei yhtäkään avautuvaa nuppua. Se on ruosteen  ja helmien puutarha, soiva ja  helisevä aivan erityisellä tavalla kun tuuli kulkee sen ohi.

Mutta muistotkin tarvitsevat puutarhan, ja ne eivät kuihdu koskaan. Mutta ei se tarkoita että ne olisivat helppohoitoisia.

... ja juhla heräsi eloon

 

Palettos Sofia Marketta oli tottunut siihen, että kaikki kumartui ja kietoutui kuin ihmeellinen aura hänen ympärilleen. Se oli hänen koko maailmansa. Tikkuteatterin valot, yleisön huokaukset, keltaisen untuvaboan pehmeä hehku kaulan ympärillä, jatkuen avokaulaisessa leningissä. Samettinen kruunu. Kaikki täydellisesti sovitettu kampauksen väriin. Hän oli diiva, joka ei koskaan odottanut yllätyksiä. Niin hän ainakin luuli kunnes huomasi tai paremminkin tunsi kulisseissa tuijotuksen. Savun ja samettien välissä seisoi mitättömän näköinen hahmo. Häntä värisytti, mutta miksi?

- Vältä tyyppiä, teatterin kuiskaaja viskasi korvaan. - Ylhö Valentin Luku. Maankuulu petturi. 

Palettos Sofia Marketta ei ollut koskaan kuullut puhuttavan miehestä. Petturi? Tuoko tyyppi joka ei yltänyt edes hänen poskelleen, saati suudelmaan? Silti tämän katseessa oli sitä jotakin. Lempeää, hieman surullista kaipausta, kuin hän olisi odottanut heidän kohtaamistaan koko elämänsä.

Juuri sitä hän olikin.

Tikkuteatterin esityksen päätyttyä mies haki hänet heti tanssilattialle. Palettos Sofia Marketta kallisti päätään ja Ylhö Valentin Luku helisi kevyesti metallijalustallaan. Hän kertoi olevansa lukija, ei esiintyjä - mies, joka oli viettänyt vuosia katsellen maailmaa alhaalta, mutta ei koskaan tullut nähdyksi. Sofia kertoi olevansa nähty liiankin kirkkaasti, mutta harvoin todella aidosti, katsottu.

Nyt kummankin oli myöhäistä perääntyä kuoreensa. Intohimo oli jo leimahtanut pienessä tilassa, johon heidän ruumiillinen korkeuseronsa ei yltänyt. Se ei tarvinnut suudelmaa. Se oli kuin kahden erikokoisen varjon yhteisymmärrys: hiljainen, epätodennäköinen, mutta kiistaton.

Siitä illasta lähtien Palettos Sofia Marketta kumartui alemmas, ja Ylhö Valentin Luku nousi korkeammalle. Ei fyysisesti, vaan sillä tavoin kuin rakkaus nostaa ihmistä, vaikka hän seisoisi metallijalustalla tai vaikka terrakottaruukussa.

Sitten kaikki kävi nopeasti. Tikkuteatteri suljettiin yleisön puutteessa, enkä tavannut kumpaakaan enää koskaan. Kuinka joku sai rakastuneen parin katoamaan jäljettömiin?

Seuraavana vuonna olin kesätöissä Herculaneumin kaivauksilla Italiassa. Vapaa-aikana etsin äidilleni italialaista kameekorua. Ehkä juuri sellaisen retken yhteydessä näin yllättäen Positanon pienen konditorian tiskillä (Amalfirannikolla Napolin lähellä) ihmeellisen kauniin ja tutun lakritsiluomuksen marsipaanipäineen. Se maksoi 145 euroa ja muistutti kovasti paria. Ja kieltämättä molemmat näyttivät ... aidosti onnellisilta.

Tutto è bene quel che finisce bene.

Alku hyvin, kaikki hyvin.

----------------------------------------------------------

Koriste-esineet: yksityinen kokoelma.

Hahmoilla kuvauksissani ei ole todellista taustaa, mutta olen kiitollinen heidän avoimuudestaan.

Hanna Helena, Ruotsi ja Italia