Jos onkin niin?

 

Unisieppari on ojibwa-intiaanien taikaesine. Se ripustetaan sängyn lähelle seinälle tai kattoon, missä se pyydystää yön sanomia. Hyvät unet tarttuvat verkkoon ja liukuvat sitten nauhoja ja höyheniä pitkin alas nukkujan päähän. Painajaiset puolestaan jäävät ansaan, ja valo hajottaa  ne päivän koittaessa.

Epäilijöitäkin löytyy, mutta kyseenalaistaminen kohdistuu ehkä enemmän henkilöön kuin perinteeseen. - Jos verkkosi kerran pyydystää unia, saatkos samalla hyttysiäkin? - Voisin saadakin, mutta silloin ei kannata ihmetellä, jos näkee yöllä unta ötököistä. 

Moni ripustaa unisiepparin varmuuden vuoksi, sillä vanha tieto sanoo, että maailmassa on enemmän asioita kuin niitä, jotka mahtuvat päivänvalon selityksiin.

Pyydystä on hyvä katsoa heti herättyään. Jos höyhenet liikkuvat täysin tyynessä huoneessa, joku uni saattaa yhä etsiä tietään takaisin...

Kuningatar Flora

 

Kaikki kyselevät julistetta.

Harva muistaa miehen, hattupäisen ja hieman kumaraselkäisen.

Mutta tarinan mukaan juuri hän tiesi, missä Kuningatar Flora oli.

Kukaan ei tiennyt miehen nimeä. Hänen sanottiin ilmestyvän kirpputoreille juuri ennen sulkemisaikaa. Hän pysähtyi vanhojen kehysten ääreen, hymyili hieman ja jatkoi matkaa.

Jos joku uskaltautui tiedustelemaan Florasta, hän vastasi lyhyesti mutta ystävällisesti.

- Se löytyy sieltä, mistä sitä ei enää etsitä. 

Salaisuudet elävät kauemmin kuin vastaukset.

 

Ihanaa arkea

 

Miksi klikkaukset ovat bloggaajalle niin tärkeitä?

Monet blogit tienaavat näyttökertapohjaisilla mainoksilla. Mitä useammatt klikkaavat sivustolle (= näkevät mainokset), sitä enemmän bloggaaja ansaitsee. Hän suosittelee tuotteita ja lisää linkkejä verkkokauppoihin. Jos lukija klikkaa linkkiä ja ostaa, bloggaaja saa komission.

Yritykset haluavat tehdä yhteistyötä sellaisten bloggaajien kanssa, joilla on laaja ja aktiivinen yleisö. Hyvät kävijätilastot ovat bloggaajan paras myyntivaltti. Silloin hakukoneet tulkitsevat sisällön laadukkaaksi.

Suuri lukijakunta tekee bloggaajasta vaikuttajan. Tieto siitä, että tekstit tavoittavat ja herättävät kiinnostusta, toimii vahvana motivaationa.

50-luvun fossiilina ajattelen että on syytä välttää liikaa kritiikkiä. Harva haluaa tulla määritellyksi oman lyhyimmän hetkensä kautta.

Se, mikä näyttää päiväperhoselta, voi tekijän näkökulmasta olla vuosien työ.

Kaikella on aikansa!

Pimeän parhaat neliöt

 

Kun ilta laskeutuu, koti sytyttää omat tähtensä. Terveisiä lempinurkastani marraskuun toisena.

Käsittämätöntä

Äskettäin leskeksi tullut Erja Grieg-Björkbacka oli tuohtunut. Kuollutta ei ollut vielä edes noudettu haudattavaksi, sairaalavaatteet vain vaihdettu koska niissä ei saa ketään haudata.

Erjan mielestä reportterit kaipasivat itsenäistä, loogista ajattelukykyä. Oliko heidän välttämätöntä juuri nyt, pyhäinpäivän alla, raportoida näin. Tällaistako surevien tarvitsi tietää juuri tänään?

Älä tuo ledkynttilöitä ja muuta ympäristöhaitallista materiaalia hautausmaalle.

(Sveriges Television SVT 30.10.2026). Kynttilät jättävät jälkeensä lyijyä ja elohopeaa sekä haudalle että tuulenpuuskan mukana ympäristöön mikäli ledit lähtevät lentoon. Ja muista että kukkaseppeleiden runko on tehty materiaalista jonka jättää luontoon vahingollisia mikropalasia hyvin pian. - No nyt on pyhäinpäivä ja kaikki tällainen jo hankittu hyvissä ajoin, ja monet käyneet haudoilla jo menneellä viikolla, Erja huokasi. Pitikö omaisten ruveta tuntemaan huonoa omaatuntoa ympäristöpoliitikkojen herättyä liian myöhään? Omistautuisivat ajoissa vaikka joulutilpehöörien markkinoinnille mikä alkaa jo lokakuussa. Kuinka paljon vahinkojätettä niistä aikanaan tulee?

Miksi ruumiin noutaminen kylmiöstä kestää Ruotsissa kauemmin kuin muissa maissa?

"Seuraavasssa artikkelissa (Götebors-Posten 30.10.2026.) kerromme ruotsalaisten hautausajoista ja kuinka ruumis voi odottaa kuukausikaupalla ennenkuin omaiset päättävät tuleeko arkku vai polttohautaus (poikkeuksena maan muslimit jotka hautaavat omaisensa jo viikon sisällä). - Ja nyt kuvaamme tekstissä millaiselta ruumis näyttää eri ajankohtina." Seuraa sivukaupalla järkyttävää tekstiä, ja kuvassa näkyy kolme vanhempaa herraa, hautaustoimijaa nimineen, nauramaa kekattamassa vitseille kahvitauollaan jotta jaksaisivat ylipäänsä tehdä työtään. Positiivista peeärrää nimellä mainitulle hautaustoimistolle? 

 

Koukku

Santtu oli näköjään hakenut päivän postin. Keittiön pöydällä lojui miehelle saapunut käsin kirjoitettu, kellertävä kuori. Avaamaton.

Minuuttia myöhemmin Mirva oli analysoinut kuoren. Jotakin outoa siinä oli. Postimerkissä oli punavalkoinen ongen koho kaislikon reunassa, luonnottomassa asennossa. Aivan kuin miniatyyrinen poiju. Varoitus? 

Mirvan harmiksi postileima oli suttuinen. Oliko merkki liimattu tarkoituksella kuoren alalaitaan, kuin lähelle järven pohjaa? Aivan selvästi kyseessä oli vanha merkki. Täysin ilman nimellisarvoa. Jospa se olikin väärennös? Mitä silloin seuraisi?

– Keneltä tuo on?

– En tiedä.

– No avaa se niin saadaan selvää.

– Avataan kohta.

Santtu mittasi kahvit keittimeen. Pyyhki tiskipenkkiä. Kävi viemässä biojätteen. Tarkisti linnuille siemeniä pihalla.

Kirje makasi keskellä pöytää. Puolen tunnin kuluttua Mirva istui jälleen sen vieressä.

– Etkö sinä oikeasti aio avata tätä?

– Kyllä minä vielä avaan.

– Näyttää käsin kirjoitetulta.

– Niin näyttää.

– Onko se sukulaiselta?

– Voi olla.

– Tai vanhalta työkaverilta?

– Voi olla.

– Tai verottajalta.

Santtu vilkaisi kuorta.

– En usko, että verottaja piirtelee sydämiä i-kirjainten pisteiksi.

Mirva siristi silmiään.

– Sydämiä?

– Ainakin yksi sen näköinen siinä on.

Nyt asia oli entistä pahempi. Mirva yritti keskittyä lehden tutkimiseen. Hän luki saman kappaleen kolme kertaa tietämättä, mitä siinä sanottiin.

Santtu vaikutti epäilyttävän rauhalliselta.

– Sinua ei muka yhtään kiinnosta?

– Juu, kiinnostaa.

– No miksi et sitten avaa?

Santtu mietti hetken.

– Minusta on mukavaa, että elämässä on vielä asioita, joita ei tiedä.

– Minusta ei ole.

Tunnin päästä Santtu oli vaihtamassa palanutta lamppua eteiseen.

– Nyt tämä alkaa olla psykologista väkivaltaa, Mirva ilmoitti keittiöstä.

– Kirje avautuu ihan yhtä hyvin tunnin päästä kuin nytkin.

– Ei avaudu. Minä olen tunnin päästä vanhempi ihminen.

Iltapäivällä Mirva ei enää yrittänyt teeskennellä kärsivällistä.

– Anna tänne.

– Mikä?

– Kirje.

– Ei se ole sinulle tullut.

– Mutta minä olen kärsinyt siitä jo puoli päivää.

Santtu laahusti keittiöön. Tutki jääkaapin sisältöä, teki itselleen makkaravoileivän ja nosti kuoren käteensä.

– Kuuntele nyt. 

– Enkä kuuntele jos mutiset siinä leipä poskessa. Olisit pessyt kätesi, tulee rasvatahroja.

– Tuntuu siltä että kuoren sisällä on paperi.

– Yllättävää.

– Mahdollisesti jotain muutakin.

– Santtu.

– Ja niiden ympärillä kirjekuori.

– Santtu!

Mies repäisi kuoren auki.

Mirva nojautui niin lähelle, että näytti lähes osallistuvan avaamiseen. Makkaran haju ärsytti.

Santtu veti paperin esiin.

– No?

 Mies käänsi sivua. Rykäisi.

– Tämä on... mielenkiintoista.

– Santtu!

– Muistatko sen kesämökin, jonka seinää maalasin vuonna 1998?

– Muistan.

– Naapurissa oli silloin tyttö nimeltä Terhi.

– En muista.

– En minäkään.

– Ja?

– Hän kirjoittaa löytäneensä onkivavan, jonka minä lainasin hänen isälleen kaksikymmentäkahdeksan vuotta sitten.

Mirva tuijotti häntä.

– Siis mitä?

– Terhi tiedustelee haluanko sen takaisin.

– Kaksikymmentäkahdeksan vuotta myöhemmin?

– Näköjään.

Santtu jatkoi lukemista.

– Hän on liittänyt mukaan valokuvan ongesta. Bambua, eihän sellaista ole enää kenelläkään kalamiehellä.

Mirva lysähti tuolille. – Ja minä käytin yli puoli päivää elämästäni tähän?

– Näköjään.

– Luulin, että siellä on salainen ihailija, perintö tai ainakin rikosmysteeri.

– Ei. Onkivapa.

Mirva huokaisi syvään.

– Tiedätkö mikä tässä on pahinta?

– Mikä?

– Huomispäivä sinulta kuluu vastausta kyhäten.

Santtu hymyili. – Tietenkin.

Mirva nousi pöydästä.

– Siis ei se ole pahinta. Tarkoitan että minä en sitten nuku ensi yönä ollenkaan. Haluan tietää nyt, mitä aiot kirjoittaa.

– AAAAAI!

Santtu säpsähti niin, että valokuva putosi lattialle.

– Mitä tapahtui?

Mirva seisoi yhdellä jalalla keittiön räsymatolla ja osoitteli syyttävästi lattiaa.

– Tuo tapahtui!

Santun piti katsoa kauan ennen kuin hän näki. Matolla kiilteli pieni ongenkoukku.

– Terhi on näköjään laittanut mukaan alkuperäisen koukun. Santtu tarkasteli sitä ihailevasti. – Kyllä ennen tehtiin kestävää tavaraa. Hienosti hiottua. Kärki vieläkin terävä.

Mirva tuijotti miestään epäuskoisena.

– Minä astun koukkuun ja sinä seisot siinä muina miehinä laatuarviota tekemässä?

– No, koukku ainakin toimii vielä.

Mirva istui tuolille hieromaan jalkaansa.

– Puoli päivää minä jännitin salaperäistä kirjettä. Sitten sain tietää, että kadonnut onki on löytynyt ja että minut voidaan pyydystää keittiön matolta.

Santtu nyökkäsi.

– Aika tehokas kirje, kun sitä noin ajattelee.

 

 

 

 

Kastekirjan merkintä

Vanha herra Amppi Valentti ei osannut päättää pitikö nimestään vai ei. 

Hän oli joutunut vastaamaan ihmettelijöille koko pitkän ikänsä ajan.

- Onko tuo ihan vieraskielinen nimi?

Hän vastasi että pappi oli ainakin väittänyt nimeä aidoksi.

Kylällä kuultiin kaksi oletusta. Isä oli muka ilmoittanut nimeksi Antero Valentin. Tarinaa koristeltiin joka kerta lisää. Joidenkin mukaan pappi oli huonokuuloinen, toisten mukaan kasteen aikaan oli ollut kova ukonilma.

Jotkut taas olivat tietävinään että mitään erehdystä ei ollut tapahtunut. Amppin vanhempien mielestä hieno nimi oli sellainen, jota ei ollut kenelläkään muulla. Kylässä oli Johanneksia, tavallisia Mattejakin useita, ja Valentinuksia löytyi naapuripitäjistä. Amppi Valenttia ei ollut varmaan koko maassa.

- Sittenhän se on erinomainen nimi, äiti oli sanonut.

Vasta yhdeksänkymppisenä Amppi alkoi pohtia asiaa. Hän pyysi kirkkoherran kanslistilta kastetodistusta, tutki kellastunutta paperia pitkään ja pudisti päätään.

- No?

- En minä tästäkään viisastu.

- Olisiko se sitten ollut väärinkäsitys?

- Voipi ollakin. Tai sitten vanhempani vain pitivät nimeä hienona.

Amppi ojensi paperin takaisin virkailijalle.

- Ja oikeastaan minäkin pidän. Jos minulla olisi ollut tavallinen nimi, ihmiset eivät olisi kyselleet. Nyt olen saanut keskustelunjuurta ilmaiseksi yhdeksänkymmenen vuoden ajan.

Mies nousi, kiitti ja lähti kotiin. Totuus jäisi selvittämättä.

Tai niin hän luuli.

Sakastian lattian alla lojunut peltilaatikko oli lyöty vahingossa rikki. Se sisälsi muistiinpanon, jonka oli kirjoittanut kappalainen Waldemar Suitsu.

- Tänään kastoin pojan, jolle vanhemmat ilmoittivat nimeksi Amppi Valentti. Kysyin kahdesti, ovatko he aivan varmoja. Isä vastasi olevansa. Äiti nauroi ujosti ja sanoi, että nimi kuulostaa siltä kuin poika olisi jo iäkäs mies, vanhempi kuin hän itse.

Teksti jatkui.

- Kävi ilmi, ettei Amppi Valentti ollutkaan nimi. Isä oli yrittänyt kertoa ammattinsa. Hän oli mehiläisten kasvattaja ja vastasi murteellaan kysymykseen, mitä tekee työkseen. Syntyi hämmennys. Kiusallinen tapahtuma jota en kehdannut korjata.

Amppi Valentti ei koskaan saanut varmuutta siitä, pitikö hän nimestään vai ei. Hän oli siihen yhtä aikaa kiintynyt ja hieman harmissaan, ylpeä ja vaivautunut.

Vasta aivan viimeisinä vuosinaan hän sai yllätyksen. Sukututkimusta tehnyt lapsenlapsi Appi ilmoitti löytäneensä todisteen siitä, ettei Amppi ollut suvun ensimmäinen.

- Mitä tarkoitat?

- Täällä on 1700-luvun kirkonkirjassa toinenkin.

- Toinenkin Amppi Valentti?

- Ei. Pelkkä Amppi.

Vanha mies istui pitkään hiljaa.

- No mutta sehän ratkaisee kaiken. Jos niitä oli jo kaksi, kyseessä ei ollut väärinkäsitys.

- Mikä se sitten oli?

Amppi huokaisi.

- Suvussa kulkeva virhe.

                                                   ***

Mitä ambivalentti tarkoittaa? Ristiriitaista, kaksijakoista, epävarmaa. Jos olet jotakin asiaa kohtaan ambivalentti, sinulla on siitä samanaikaisesti sekä myönteisiä että kielteisiä tunteita.

 

 

 

Neljäs askel

Rappu oli niin vanha että alimman lankun halkeamasta kasvoi sieni. Kaksi askelmaa, vaikka joskus tuntui, että niitä oli neljä. Inkeri olisi voinut vannoa, että vähintään yksi ylimääräinen ilmestyi hetkeksi ja katosi.

Hän teki jotakin, mitä oli ajatellut vuosia. Soitti rakennusfirmalle.

- Millaiset portaat te haluatte?

- Kolme askelta.

Puhelimessa tuli hiljaista.

- Kolme on hyvä määrä.

Oli lokakuun puoliväli, ja pakettiauto kaarsi pihaan jo parin päivän kuluttua. Kynnyslinja Oy. Tähän aikaan vuodesta urakoita oli harvassa. Tuntui kuin mies olisi odottanut soittoa.

Rappu valmistui hetkessä ja näytti aivan tavalliselta.

Illalla Inkeri nousi ensimmäiselle askelmalle ja jäi seisomaan siihen.

Toisena iltana hän nousi toiselle.

Kolmantena iltana hän astui ylimmälle askelmalle.

Sen jälkeen rappu pysyi useimmiten kolmiaskelmaisena.

Aamuhämärässä Inkeri saattoi vilkaista ikkunasta ja laskea.

Yksi.

Kaksi.

Kolme.

Joskus, juuri ennen kuin katse tarkentui, hän oli näkevinään neljännen.

Ehkä portaissa ja elämässä kuljetaan samalla tavalla.

Seuraava askel häämöttää vasta, kun uskaltaa ottaa edellisen. Eikä kaikkia askelmia ole tarkoitus nähdä kerralla.

 

 

Laulu jota ei ole olemassa

 

Ella oli sidottu vuoteeseen jo kolmatta talvea. Hänen ruumiinsa oli pienentynyt, mutta hänen korvansa olivat alkaneet kasvaa sisäänpäin, kuin etsien jotakin, mitä maailma ei enää tarjonnut.

Ensimmäisen kerran laulu tuli aamuyöllä. Se oli uskonnollista musiikkia, mutta ei mitään tuttua virttä. Sävel kulki kuin Ella olisi yrittänyt muistaa vanhan hymnin sanoja, mutta muisti vain kirkon. Tai puiston.

Ella sytytti lampun. Yöpöydällä ei ollut radiota. Mikään äänilaite ei ollut päällä. Hoitaja oli mennyt.

Laulu jatkui. Oli kuin korva olisi tuottanut sen itse. Ella ei pelännyt. Hän oli elänyt liian kauan pelätäkseen ääniä, joita kukaan muu ei kuullut.

Mutta hän alkoi huomata jotakin muuta.

Laulu ei koskaan muuttunut. Aina sama sävel, sama rytmi, sama hengitys. Aivan kuin se olisi ollut jonkun toisen ihmisen sisäinen rukous, joka oli eksynyt hänen korvaansa.

Hoitaja tuli aamulla.

- Kuulitko sinä sen?

Hoitajan hymy oli tarkoitettu rauhoittamaan vanhuksia.

- En kuullut mitään, Ella. Ehkä se oli vain tuulen ääni.

Ella ei vastannut. Hän tiesi, ettei tuuli osaa laulaa.

Laulu alkoi tulla yhä useammin. Aina kun huone hiljeni. Aina kun Ella oli yksin. Aina kun hän yritti muistaa jotakin tärkeää, mutta muisti vain sen, että oli unohtanut.

Eräänä yönä Ella ymmärsi, mistä laulu tuli.

Se tuli siitä kohdasta hänen mielessään, joka ei ollut koskaan hyväksynyt hiljaisuutta. Kohdasta joka oli aina pelännyt, että jos kaikki äänet lakkaavat, hän lakkaa olemasta. Ella sulki silmänsä. Laulu jatkui. Hän antoi sen täyttää huoneen, täyttää korvat, täyttää sen pienen tilan jossa hän vielä oli.

 

Naulan pitkä odotus

 

Sunnuntaina 19. heinäkuuta 1987 Sankta Marian kappeli oli hiljentynyt. Vanhat puupenkit natisivat tuskin tyhjyyttään, eikä yhtäkään todistajaa ollut paikalla kun jotakin korvaamatonta katosi.

Johan Henric Scheffelin maalaama muotokuva Erik Magnus Ulfsparresta 1729 oli riippunut paikallaan niin kauan, että aatelismiehen läsnäolo oli muuttunut osaksi kappelia. Nyt jäljellä oli vain naula.

Melkein neljäkymmentä vuotta kului. Taulu pysyi kadoksissa, ja paikallinen legenda alkoi unohtua.

Sitten, tavallisena arkipäivänä, erehdys ja sattuma kohtasivat toisensa.

Maalaus ilmestyi Traderan myynti-ilmoitukseen kuin mikä tahansa esine.

Tukholmalainen antiikkiasiantuntija oli varma näkemästään.

Kun puhelu saapui, kanslisti ei saanut ensiksi sanaakaan suustaan.

Sitten seurakunta reagoi nopeasti. Taulu odotti Trollhättanin poliisiasemalla Lounais-Ruotsissa. Hyvässä kunnossa, kuin olisi palannut matkalta, josta kukaan ei tiennyt mitään.

Syyskuussa 2026 maalaus ripustettiin takaisin samaan naulaan, josta tuntemattomat kädet olivat ottaneet sen 1987. Kirkkoherra Monican mukaan taulu asettui paikalleen niin luonnollisesti, että tuntui kuin se ei olisi koskaan edes ollut poissa.

Poliisin esitutkinta varastetun tavaran kätkemisestä lopetettiin.

- Emme pysty osoittamaan, että henkilö, joka laittoi taulun myyntiin, on syyllistynyt rikokseen.

Kaikki ei ehkä ole vielä tullut ilmi.

Ettekö voisi vihdoinkin kertoa mitä Teille tapahtui, Eversti Ulfsparre af Broxvik?

 Lähdetiedot 2026-10-09 SVT (Ruotsin televisio)

Kun seinä valvoo

Yöllä taulu ei ole koskaan vain taulu.

Kun Juska makaa sängyssään ja katsoo vastapäisen seinän suurta maalausta, sen maisema alkaa elää. Metsä ei pysy kehyksissä. Ikkunan ulkopuolella tuuli ottaa kuusen oksista otteen, ja naapurin pihalamppu heittää niiden varjot taulun pintaan. Oksat heilahtelevat miehen yllä,  kulkevat kuvan yli kuin etsien reittiä takaisin metsään.

Sellaisina öinä polulla odottava hahmo ei näytä olevan yksin. Varjot liikkuvat hänen ympärillään - taulussa, koko seinällä.

Juska nousee istumaan. Nuoren naisen katoaminen lähimetsään tekee oksien levottomasta liikkeestä vaikean sivuuttaa. Hän ei ajattele kadonnutta suoraan, mutta ajatus kulkee mielessä kuin hiljainen taustakohina. Metsä taulussa näyttää tietävän jotakin, ja tunne ärsyttää häntä koska taulu on vain taulu.

Ehkä se vain näyttää syvemmältä kun sen pitäisi olla.

 

Katoamistapaus

 

Oletko nähnyt tätä henkilöä?

Olen toki. Vähintään  viisitoista, eilen kun kävin ruokaostoksilla. Ikä ja hiusväri stemmasi kaikkiin. Neljäkymppiä, keskiruskeat hiukset. Katosi kotoaan lauantai-iltana viikko sitten.

Helikopteri seudun yllä on hiljentynyt. Poliisi koirineen, armeija, Missing People ja siviilit ovat lopettaneet maastoetsinnät.

Poliisi vetoaa yhä yleisön apuun. Koska Ruotsin poliisilaitos ei koskaan julkaise kuvaa eikä nimeä kadonneista, tunnistuskeinot ovat olemattomat.

Huhut sitä vastoin kasvavat.

Kadonnut ihminen makaa ehkä lantakasan alla kotonaan, maatilalla.

Mutta paikallislehdessä on suttuinen kuva jonka kuulemma räpsäytti itselaukeava hirvikamera metsässä katoamisiltana. Siitä voi tehdä johtopäätöksiä.

Ihmisellä on kunnon ulkoiluvaatteet, ja hän näyttää määrätietoiselta, jopa kiireiseltä. Ei ihme, tunnin päästä korvessa tulee pimeää. Onko kintereillä joku joka uhkaa? Onko hänellä kiire tapaamiseen? Kumma että hän sattuu ohittamaan riistakameran miltei heti katoamisilmoituksen jälkeen.

Onko hirvi hyökännyt päälle?

Kadonneen koti on rantatila. Järvi on suuri, ja paikoittain 50 metriä syvä.

Yhtäkään venettä ei ole nähty etsinnöissä.

 

 

Säilöntää kukkamaljakossa

Konsti toimii! Neljättä viikkoa glyserooliliuoksessa ja tällaiselta näyttää. Hortensia on menettänyt väriä mutta tumman lila näkyy vieläkin. Sehän matkii mokoma maljakon sävyä. Kukasta tulee mukava talvikoriste jos pysyy tällaisena (AI:ta käytin vain tekemään ottamastani kuvasta terä-lehti-tarkemman).

Resepti: 1 osa glyseriiniä (apteekista), sekoitettuna 2 osaan kiehuvaa vettä. Kukka haalentuneeseen nesteeseen, ja sitten vain odotetaan...

Mutta hetkonen vaan, eikös se kehvelin ai-renki mennytkin sotkemaan yhteen kaksi valokuvaa. Keramiikkavaasi näkyy myös vaakatasossa kuin joku jäteputki. Ihmettelin kun niin pitkulainen olevinaan tuo kukka. Höh.

Onneksi ei ollut omakuva, olisi voinut siunautua kolme jalkaa tai kaksi päätä.

No laitetaan tähän alkuperäinen räpsäytykseni, mitä piti mukamas mennä jalostamaan tekoälyllä.

Neiti seinällä

 

Hän oli tilannut netistä kaksi keittiöpyyhettä. Toisen hän lähettäisi kouluajan ystävälle joka oli muuttanut uuteen asuntoon. 

Pyyhe ei kuitenkaan tuntunut pyyhkeeltä. Se oli taulu. Ja taulu kaipasi seinää.

Mutta miten ripustaa tekstiili niin, ettei se roiku kuin pyyhe? Ystävätär keksi. Neulepuikko. Kuin pieni tanko, joka pitäisi pyyhkeen ryhdissä päärmeeseen pujotettuna.

Mutta - oliko hänellä edes ollut neulepuikkoja?

Hän etsi joka paikasta. Laatikoista, joihin kukaan ei koskaan katso. Laatikoista, joihin kaikki aina tunkevat kaiken. Kassien pohjilta, varastosta, jopa pyykkikorista. Lipaston ylin laatikko oli niin painava, ettei hän uskaltanut vetää sitä auki.

Tuloksetonta. Pyyhe jäi pöydälle odottamaan kohtaloaan.

Hän oli etsinyt puikkoa niin kiivaasti, että oli lopulta istahtanut sohvalle levähtämään.

- Olisipa joku, joka toisi sen takaisin. Tai näkisin unta mistä sen löytää.

Kului pari päivää. Post Nord ei kuullut pyyntöä, toi ainoastaan tilatut verhorenkaat sekä mainoksia ja paikallislehden. Ehkä kirppari myisi sopivan pitkiä puikkoja. 

Kolmannen ja taatusti viimeisen kerran hän avasi keittiön laatikon etsiäkseen olematonta puikkoa. Säilytyspaikan johon kerääntyy kaikenlaista. Kumilenkkejä, vanhoja paristoja, pyykkipoikia, piparkakkumuotteja. Käsi tunnusteli laatikon vasempaa reunaa.

Neulepuikko.

Yksi ainoa. Täysin rauhallisena, kuin olisi ollut siinä aina.

Song of the shrimp

 I saw three shrimp in the water

Two were old and gray
I swam a little bit closer and
I heard the third one say

"Goodbye, Mama Shrimp, Papa, shake my hand
Here come the shrimp boat for to take me Louisian'
Here come the shrimp boat for to take me Louisian'"

He showed his Mama and Papa
The Shrimp Newspaper he read
An invitation to all the shrimp
And this is what it said

Free ride, New Orleans, stay in Grand Hotel
Big Creole gal who help you come out of your shell
Big Creole gal who help you come out of your shell

If I should live to be ninety
I will never forget
The little shrimp and the Song he sang
As he jumped into the net.

 

Elvis Presley, Girls! Girls! Girls!
Original Soundtrack 1962
 

Sähköurkujemme salaisuus

 

Tämä tapahtui minulle 90-luvulla. Göteborgin messuilla oli meneillään joku  turvallisuusnäyttely, ja koska työpaikkani oli lähellä messutaloa menin sinne uteliaisuuttani. Ehkä näkisin jotakin jännittävää, mystistä. Mielikuvitusta kutitteli. (Ilmeisesti näyttelyllä oli kiehtovampi nimi, mutta sitä en enää muista.)

Messuhallissa jäin heti tutkimaan Ruotsin suojelupoliisin Säpon montteria, kuin olisin astunut toiseen todellisuuteen. Lasivitriinissä kiiltelivät vanhat mikrofonit, nappikuulokkeet ja paksut nahkakantiset muistivihkot, joiden sivuilla oli salakirjoitusta. Tunnettujen vakoilijoiden autenttisia varustuksia. Kiertelin montteria ihan huumassa.

Suojelupoliisin mies oli huomioinut minut ja tuli puhuttelemaan.

- Teitä taitaa kiinnostaa nämä vanhat menetelmät, olette olleet tässä niin pitkän tovin, mies sanoi ja hymyili kuin olisi testannut reaktiotani. Kuuli kyllä heti että olin suomalainen, ajattelin.

Nyökkäsin, ja ennen kuin ehdin tajutakaan, minusta otettiin valokuva. Miksi? Olivatko ne huomanneet että päässäni oli peruukki, ja oliko se jotenkin epäilyttävää? (Pidin Lahdesta ostamaani tummaa tekotukkaa joskus huvikseni, ja hieman muotijuttukin se taisi olla siihen aikaan.) Sitten minut johdatettiin verhojen taakse, ja päähäni asetettiin  kuulokkeet. Niistä kuului matalaa, särisevää ja nopeaa puhetta mistä en saanut mitään selvää. Ne olivat kuulemma nauhoituksia tunnetuilta vakoilijoilta jotka olivat joskus olleet aivan tavallisia ihmisiä.

Yhtäkkiä tulin epäröiden mutta samalla innokkaasti maininneeksi että meidän sähköuruistamme kuului venäjänkielistä puhetta. Suomalaisena tiesin että se oli juuri venäjää, vaikka en ymmärtänyt kuin muutamia sanoja. Pitivätköhän he minua hieman hurahtaneena? Mutta nyt poliisin ilme muuttui. Hän kysyi missä asuin, ja alkoi tehdä merkintöjä muistivihkoonsa. Pyysi minua odottamaan kunnes hän hakisi  paikalle naispuolisen kollegan joka asui samalla paikkakunnalla kuin minä.

Hetken kuluttua  istuin toisessa pienessä kopissa, jossa oli vanha nauhuri ja kartta, johon oli merkitty radiotaajuuksia. Nyt poliiseja oli kaksi. He halusivat tietää oliko urkujen sisällä jokin vanha komponentti, ehkä radiovastaanotin. Enhän minä tiennyt, olimme ostaneet urut halvalla Muurahaisten kirppiksestä.

Sitten poliisit tiedustelivat ruotsalaisesta avomiehestäni. Mitä tiesin hänestä? Jokainen kysymys tuntui kuin he olisivat vetäneet esiin lankaa, jonka olettivat jatkuvan jonnekin syvemmälle. He kysyivät myös naapureistamme tavalla, joka oli näennäisen arkinen mutta selvästi tarkoituksella kerroksittain etenevä - kuin olisivat testanneet, missä kohdassa jokin yksityiskohta alkaisi resonoida heidän omiin epäilyksiinsä.

Sitten minulle kerrottiin että Göteborgissa, Kattegattia lähimpinä sijaitsevissa kaupunginosissa, oli aikoinaan tavallista että rannikolla oleilevat venäläiset kalastaja-alukset lähettivät niin vahvaa radioliikennettä että riitti asettaa haarukka lieden levylle. Silloin alkoi kuulua venäjää. Mutta me emme asuneet rannikolla. Jossakin meidän lähettyvillämme täytyi olla erittäin vahva lähetin.

Poliisi pyysi meitä nauhoittamaan uruista kuuluvan puheen. Mikäli se ei olisi meille mahdollista, he tulisivat auttamaan.

Juuri silloin emme tehneet asialle mitään, kävimme vain uudelleen messuilla puhumassa samojen poliisien kanssa. Sitten mieheni sairastui äitinsä kuoltua, ja poistimme urut kotoamme. Kun mies vähitellen parani, kaduimme että emme selvittäneet juttua, mutta nyt se oli liian myöhäistä. 

Lopulta päätimme vaieta koko asiasta, sillä tuttavat vain  virnistelivät ymmärtäväisen näköisinä kun kerroimme, eivätkä kysyneet koskaan enempää. Katsoivat vain kummasti.

 

Kirjoituskilpailujen hiljainen katoaminen

 

Kaipaan kirjoituskilpailuja. En palkintoja tai julkaisemista - tietysti sekin lämmittäisi mieltä - vaan ennen kaikkea motivointia. Jotakin päämäärää rakkaalle harrastukselle. Pientä jännitystä. Innostavia hetkiä tekstin suunnittelussa ja muokkauksessa.

Ennen kirjoituskilpailuja putkahti esiin säännöllisesti. Nykyään niitä on harvoin, ja silloinkin ne suunnataan koululaisille ja nuorille aikuisille. Iäkkäämmät kirjoittajat, ne jotka ovat jo eläneet tarpeeksi monta kierrosta ymmärtääkseen, että kirjoittaminen on tapa pysyä koossa, jäävät ulkopuolelle. Miksi näin?

Ehkä siksi, että kilpailut vaativat aikaa ja rahaa, ja kulttuurissa säästetään siitä mikä ei tuota numeroita. Nuorten kilpailut voidaan perustella oppimisen tukemisella. Aikuisten kilpailut pitäisi perustella sillä että tarinat ovat tärkeitä, mutta sellainen ei riitä budjettineuvotteluissa.

Nuorten luovuus on markkinoitavissa. Se sopii kampanjoihin, brändeihin, koulutuspolitiikkaan. Aikuisten kirjoittaminen on vaikeammin paketoitavaa. Hidasta, monimutkaista, joskus synkkää, joskus hiljaista. Se ei sovi nopean sisällöntuotannon logiikkaan, jossa kaiken pitäisi olla jaettavaa, kevyttä ja visuaalista.

Tänään lasten ja nuorten odotetaan kirjoittavan, mutta samalla lukeminen on vähentynyt ja lukutaito heikentynyt. Kansallisen lukutaitostrategian 2030 visiona on tehdä Suomesta maailman monilukutaitoisin maa. Se keskittyy lukutaitotyön rakenteiden luomiseen, monilukutaidon vahvistamiseen ja yleisen lukuinnon herättämiseen.

Ennen kirjoituskilpailut olivat paikka missä tuntematon saattoi tulla nähdyksi tekstissään tai pysyä anonyyminä mikäli sitä toivoi. Luettavuuden sijasta näkyvyys tuntuu tänään tärkeimmältä. Sitä poukotellaan somessa siipiään kokeileville päiväperhosille. Julkaise itse, kerää yleisö, tee omat kilpailusi oman reseptisi kanssa. Mutta sellainen algoritmi ei ole tuomari. Se ei lue, se laskee klikkejä ja tykkäyksiä eikä palkitse taitoa.

Jatkuva itsensä esiintuominen katoaa feediin yhtä nopeasti kuin se ilmestyy. Somevaikuttajan ura kestää täsmälleen niin kauan kuin joku vielä odottaa seuraavaa postausta. Kuin raketin lento - alkaa näkyvästi, palaa kirkkaasti ja mitataan numeroilla.

Iäkkäämmän harrastelijakirjoittajan ura sen sijaan on kuin nuotion hiillos - alkaa hiljaa, kestää pitkään ja mitataan sillä, kuka vielä jaksaa istahtaa kipinän äärelle.

 

Antaneeko Ruotsin uudenlainen vaalitaistelu 2026 virikkeitä naapurimaihinkin?

Lähteet: SVT Nyheter syyyskuu 2026 sekä valtion tilastot

Moskeijat eri puolilla Ruotsia pyrkivät lisäämään muslimien äänestysaktiivisuutta, samalla kun muslimivaikuttajat kritisoivat oikeistopuolueita. Tutkijoiden mukaan kampanjat hyödyttävät vasemmistoa. Helsingborgin, Uppsalan, Malmön ja Göteborgin moskeijat järjestävät vaalikouluja, jakavat sisältöä somessa ja kampanjoivat paikallisesti – Göteborgissa jopa oman vaalikompassin avulla.

Ruotsin arabian­kielinen uutissivusto huomaa myös, että kiinnostus kotimaanpolitiikkaan kasvaa ulkomaalaistaustaisten ensikertalaisten äänestäjien keskuudessa.

Ennakkoäänien määrä rikkoo ennätyksen tämän vuoden vaaleissa. Maahanmuutto-alueilla, joita kutsutaan haavoittuviksi tai erityisen haavoittuviksi, kasvu on suurinta. Siellä haastatelluista useat kertovat äänestävänsä puolueita jotka ovat halukkaita lisäämään maahanmuuttoa.

– Jonot ovat olleet todella pitkät, joten me panostamme ja koko alue panostaa, sanoo kirjastonhoitaja Faruk Abdullahi.

Kävijä Bishenk Ahmed uskoo, että yhteiskunnallisen keskustelun sävy – erityisesti maahanmuuttokysymyksissä – on vaikuttanut kaupunginosan asukkaisiin.

Noin 1,6 miljoonaa ulkomaalaistaustaista henkilöä, joilla on Ruotsin kansalaisuus, saa äänestää valtiopäivävaaleissa.

Sen lisäksi 0,6 miljoonaa ulkomaalaista, joilla ei ole Ruotsin kansalaisuutta mutta jotka ovat olleet kirjoilla vähintään 3 vuotta, saavat äänestää kuntavaaleissa.

Ruotsissa arvioidaan virallisesti asuvan noin 3 miljoonaa ei-eetnistä ruotsalaista, mutta tilastojen ulkopuolelle jäävä osuus on tuntematon. Maahanmuuttajat edustavat noin 200 eri maatta. 

Tilastojen valossa maassa harjoitetaan kaikkia maailman pääuskontoja sekä kymmeniä niiden eri suuntauksia ja kirkkokuntia. Maahanmuoton myötä uskonnollinen kenttä on monimuotoistunut huomattavasti. Sen vaikutuksesta vaaleihin en löydä tietoa. 

Valtiopäivä- ja kuntavaalit Ruotsissa pidetään tulevana sunnuntaina 13.9.2026. Ennakkoäänestys on käynnissä siihen saakka.

 

 

Koulut ja PISA

Suomen ja Ruotsin koulujen PISA‑romahdus ei ole tilastokäyrä – se on yhteiskunnallinen hälytysmerkki.

Suomessa PISA‑tulosten lasku on herättänyt kiivasta keskustelua. Osa julkisesta puheesta on pyrkinyt selittämään heikentymistä maahanmuuton määrällä.

Vai ovatko ongelmat rakenteellisia?

Oppimistulosten laskutrendi jatkuu kaikissa aineissa. Motivaation hiipuminen ja koulun merkityksen heikkeneminen näkyvät oppilaiden asenteissa. Koulujen resurssipaineet ja opettajapula nakertavat arjen laatua.

Suomen vahvuus, tasa-arvoinen koulu, on alkanut rakoilla. Se ei romahda yhdestä syystä, vaan hitaasta kulumisesta.

Ruotsissa PISA‑tulosten heikkeneminen on johtanut aivan toisenlaiseen selityskamppailuun. Poliittinen keskustelu on keskittynyt kahteen syylliseen:

Lasten ajankäyttö sosiaalisessa mediassa - sen väitetään heikentävän keskittymiskykyä, lukutaitoa ja koulumotivaatiota.

Yksityisten koulujen voittohimo. Kritiikki kohdistuu järjestelmään, jossa koulut voivat tuottaa voittoa ja kilpailla oppilaista. Poliitikkojen mukaan tämä on luonut kannustimen panostaa markkinointiin, ei opetuksen laatuun.

Ruotsin keskustelu on vähemmän oppimistutkimukseen nojaavaa ja enemmän järjestelmäkritiikkiä: koulutus on politisoitunut, ja PISA toimii argumenttina puolesta tai vastaan. Sitä paitsi Ruotsissa on meneillään vaaliviikko, ja puolueet sättivät kuumeisesti toisiaan. Koska Ruotsi ei ole demokraattinen maa, maahanmuuttajista ei sovi puhua tämänkaltaisessa tilanteessa.

Kaksi maata, yksi ongelma

Suomen ja Ruotsin PISA‑kriisi näyttää samalta taulukossa, mutta ei todellisuudessa.

Molemmissa maissa PISA‑tulokset ovat kuitenkin vain oire. Ne kertovat koulusta, joka ei enää kohtaa nuoria samalla tavalla kuin ennen – ei siksi, että nuoret olisivat muuttuneet, vaan siksi, että maailma heidän ympärillään on muuttunut nopeammin kuin koulut.

Tulokset eivät kerro vain oppilaista. Ne kertovat yhteiskunnasta, joka on menettänyt otettaan siitä, mikä koulussa on olennaista: rauha oppia, kyky keskittyä, opettajan työrauha ja järjestelmä, joka palkitsee laadusta, ei selityksistä.

Suomi ja Ruotsi katsovat samaan peiliin mutta näkevät eri syyllisen. Peili ei valehtele, mutta se ei myöskään korjaa mitään.