Onko jokainen koti sittenkään oma saareke?

 

Kertomukseni perustuu todelliseen tapahtumaan 2023-25.
Ainoastaan kuva on tuotettu AI:n avustuksella.

Kaikki alkaa aivan tavallisena remonttipäivänä omakotitalossa Länsi-Ruotsissa. On hiljainen syyspäivä, 4.lokakuuta 2023.

Talo sijaitsee rauhallisella alueella. Pihaan johtaa hiekkatie, jonka varrella kasvaa tuuheita pensaita ja vanhoja omenapuita. Rakennus on tilava, kaksikerroksinen, ja tehty perinteisellä ruotsalaisella tyylillä. Julkisivussa on vaaleanharmaata puuverhoilua ja valkoiset ikkunanpielet. Katto on punainen, tiilestä rakennettu harjakatto tuuliviireineen.

Rakennusmiehet ajattelevat lähinnä työnsä valmistumista ennen kuin kahvi ehtii jäähtyä. Talo on hiljattain vaihtanut omistajaa, ja nyt nämä ovat tilanneet remontin ennen muuttoa. Heitä harmittaa että myyjä on rikkonut sopimusta eikä tyhjentänyt taloa ajoissa useista kehoituksista huolimatta.

Kun remonttimiehet ryömivät vintin matalaan, pölyiseen koloon - sellaiseen tilaan, jossa kukaan ei oikeastaan halua olla - he näkevät siksi ensin vain romua - ja lopulta kosteuden vahingoittaman seinälevyn. Vanhoja laatikoita, eristeitä, ajan pysähtyneen tunnelman. Miehet irrottavat vahingoittuneen levyn.

Sen takaa paljastuu jotakin, mikä ei kuulu sinne.

Siisteissä riveissä, kuin joku olisi aikanaan asettanut ne sinne harkiten ja päättäväisesti, lepää huolella peitettyinä kasoittain sekä kulta- että platinaharkkoja. Paljon. Monen miljoonan edestä. Sanotaan - jopa kymmenen miljoonan.

Hetki on varmasti epätodellinen. Kuin olisi kompastunut satuun keskellä arkea. Mutta sadut muuttuvat monimutkaisiksi, kun ne törmäävät juridiikkaan.

Remonttimiehet ilmoittavat löytönsä poliisille. Alkaa pitkä ja mutkikas kiista kun asiaa pohditaan oikeudessa. Kuka omistaa harkot? Löytäjät? Talon uudet omistajat? Kiinteistön myyjä, yksi kuolinpesän osakkaista? Vai koko kuolinpesä? Onko ehkä toistaiseksi tuntemattomia vaatimuksia tai todistajia - ihmisiä, jotka olivat menettäneet kultaa vuosikymmenten takaisessa konkurssissa? Löytyykö todisteita, asiapapereita?

Mikäli et ole tutustunut tapahtuneeseen, kuinka ajattelet?

Kuinka oikeuden tulisi päättää?

                                             (jatkoa seuraa) 

 

 

Häivähdys, lupaus?

 

Eläkeläisenä totean kuinka talvi joka ei koskaan tunnu loppuvan on koettelemuksen laji. Se ei ole vain kylmyyttä tai lunta, vaan jonkinlaista hiljaista painetta, joka kertyy hartioille kuin huomaamatta. Pitäisi hakea takkapuita, mutta mäkinen tie liiterille on kuin arktinen tutkimusretki, ja ajatuskin raskaan lumen lapioimisesta tuntuu siltä kuin joku pyytäisi siirtämään vuorta paljain käsin.

Olenko ainoa joka alkaa kaivata asioita, joita ei aina edes osaa nimetä?

Ehkä kaipaan lämpöä, mutta sellaista joka ei tule vain tulesta vaan myös jostain sisäisestä lähteestä. Sellainen mikä väittää että kevät on oikea asia eikä vain tarina. Sisimmässäni joku sanoo: ei sinun tarvitse tänään jaksaa kaikkea. On ihan sallittua antaa maailman olla hetken aikaa lumen peitossa ja itsensä olla vähän väsynyt.

Talvessa on myös oma mystiikkansa, jos sitä jaksaa kuunnella. Kun lumi vaimentaa kaiken, syntyy outo hiljaisuus, joka tuntuu melkein elävältä. Tai puolikuolleelta. Ikään kuin vanha, näkymätön olento kulkisi metsän halki ja pysähtyisi hetkeksi kuuntelemaan ajatuksiani. Hiljaisuus kuiskaa jotain pientä, melkein huomaamatonta.

Kevät ei ole poissa. Se vain nukkuu syvällä lumen alla, keräten voimia.

Mikä lupaus. Vaikka tie liiteriin on tukossa ja takkapuut lopussa, jokin minussa tietää, että valo palaa. Mutta tämä on pirullisen pitkä, koetteleva välivaihe. Hengenveto ennen seuraavaa askelta.

Yritän vain vakuuttaa itselleni että keskellä talvea se riittää.

 

Pellavaruustinna

 

Rovasti Sulevi Suitsu katseli saarnastuolista kuulijoitaan. Seurakunta oli häviävän pieni. Matkalla jumalanpalvelukseen hän tapasi korkeintaan jonkun huivipäisen akan, jolla ei ollut aikaa lahjoittaa hänelle yhtäkään hymyä. Vaivaisukko kellotapulin vieressä ei näyttänyt sekään uhritukkia iloisemmalta. Ja Herran huoneessa leijui ainoastaan esi-isien raskas hengenveto.

Kotonakin rovastia odotti voimia koetteleva tasapainottelu. Ennen aikojaan vanhentunut Ruustinna muistutti ovelaa kettua suuren poikueensa kanssa. Tiheään tahtiin hän oli synnyttänyt viidet kaksoset.

Jokin oli pahasti vinossa. Todellisuudessa kukaan ei ollut ikinä tavannut pappilassa elävää naisihmistä. Yötä päivää salin kiikkutuolissa istui sen sijaan sama mustiin puettu kangasruustinna jolle räätäli oli vahingossa unohtanut ommella suun, ja kuunteli tyytyväisen rovastin loputonta itsepuhelua.

Muistatko Elofin?

 

Elof oli kuollut jo… no, aina. Näin kaikki ainakin sanoi. Ei ollut hautaa, ei kuvia, ei mitään todistetta, että koko tyyppi olisi edes ollut olemassa. Vähän semmonen nimi, joka pyörii jossain takaraivossa, muttei kukaan oikein muista mistä se on tuttu.

Silti porukkaa valui paikalle, koska totta kai joku oli kuullut jotain joltakulta.

- Joo siis… jotkut väittää, ettei Elof ollut mikään oikea ihminen, yksi sanoi ja rapsutti niskaansa. - Enemmänkin joku… muistojuttu. Salaisuuksien kaatopaikka. Kaikkea sitä, mitä ei kehtaa sanoa ääneen.

Huoneessa tuli semmonen vähän kiusallinen hiljaisuus, kuin olisi puhuttu jostain liian henkilökohtaisesta.

- Mun faija kirjotti joskus, että Elof tuli näkyviin vaan niille, joilla oli jotain, mitä ne ei halunnu myöntää. Ja että se… hoiti sen pois. Jotenkin. En tiedä miten.

Sitten alkoi se perusläppä, kun kukaan ei tiedä mitään mutta kaikki haluaa kertoa.

- No mut eihän kukaan oo nähny sitä kunnolla. Pelkkää kyläjuoruu.

- Mun serkku väitti nähneensä jonkun hahmon navetan takana. Mut se serkku näkee välillä muutakin, jos tiiät mitä tarkotan.

- Minä oon kuullu, että jos Elof tuli vastaan, se tiesi susta kaiken. Ihan kaiken. Semmostakin, mitä et ite muista.

- Joo joo, ja minä oon kuullu, että se oli vaan joku vanha äijä, joka ei halunnu olla tekemisissä kenenkään kanssa.

-Tai sit sitä ei ollu olemassa ollenkaan. Ihmiset nyt keksii kaikkee, kun on tylsää.

Lopulta kaikki hiljenivät, vähän noloina, kuin olisi puhuttu liian kovaan ääneen jostain, josta ei ehkä pitänyt.

Ja joku totesi lopuksi, puoliksi huokaisten:
- No, oli se mikä oli… parempi olla sotkematta itseään siihen.

Oveen koputettiin.

- Kuka siellä?

- Elof.

 

Huoneessa tuulee

 

 - Miksi sinä menit kysymään Tuulalta puhelimessa haluaako hän lukea novellejasi, ja lupaat sitten lähettää niitä? Ei hän ole niistä kiinnostunut. Hän vain sanoo niin kohteliaisuudesta ja koska on serkkuni.

Minä pahoitan mieleni.

Huoneeseen jää outo kaiku. Sellainen, joka syntyy kun jokin pieni mutta tärkeä asia on mennyt vinoon, eikä kukaan tiedä miten se oikaistaan.

Sinä katsot kuin et ymmärtäisi, mitä pahaa teit. Ehkä et tehnytkään. Ehkä vain avasit oven väärään aikaan. Mutta minusta tuntuu kuin olisit päästänyt sisään vieraan tuulen, joka heiluttaa verhoja ja muistuttaa, että kaikki ei liikahtele haluamaani suuntaan.

- Ethän sinäkään muuten ole koskaan kysellyt mitä kirjoitan. Siksikö että eletään yhdessä? Huomaan että ääneni särähtää. En haluaisi sen särähtävän. En haluaisi olla se ihminen, joka loukkaantuu näin pienestä. Mutta loukkaannun silti.

Sinä et vastaa. Kävelet ikkunan luo ja katsot ulos, kuin etsisit kadulta jotakin selitystä.

Hengitän hitaasti. - Minusta tuntuu… että kun joku sanoo pitävänsä teksteistäni vain siksi että on sukua, se tekee niistä vähemmän totta.

Hiljaisuus ei enää tunnu kylmältä. Se vain odottaa että joku meistä ottaa seuraavan askeleen.

- Minä haluan, että joku lukee ne siksi että ne merkitsevät jotain. Ei siksi että minä merkitsen.

- Hyvä, sanot. Aloitetaan siitä.

Lumi jatkaa putoamistaan. Kadulla ihmiset jatkavat kävelyään. Kaikki palaa normaaliksi, paitsi että verhotangolla istuu kolme pientä lintua, jotka ovat syntyneet minun sanoistani.

Kosmisen kyydissä

 

Meidän täytyy oppia unohtamaan se elämä mitä olemme suunnitelleet, voidaksemme elää sitä elämää mikä meitä odottaa. (Joseph Campbell)

Voimme saada kaiken mitä tahdomme, kunhan vain olemme tarpeeksi epätoivoisia. Intensiivisyyden on oltava niin vahvaa että se tunkeutuu ihon läpi ja tavoittaa voiman mikä loi maailman. (Sheila Graham)

Kumpikaan vaihtoehto ei kuulosta helpolta, pikemminkin kamppailulta josta vain sitkeämmät selviävät. Tai joltakin tahmealta mistä kompuroi eroon joko voittajana tai luovuttaneena. Olisi paljon hauskempaa jos riittäisi että pelkästään on, hengittää ja ihmettelee.

Puristatko käsissäsi suunnitelmaa, jonka teit vuosia sitten? Miksi sinun tulisi unohtaa se? Nyt paperi on kellastunut, taitteet kuluneet, mutta pidät siitä kiinni kuin se olisi lupaus. Suunnitelmat ovat turvaa, ja turva on makeaa silloin kun maailma tuntuu liian suurelta. Niin kauniin piirustuksen pois heittäminen on kuin kuolisi sisimmässään ennen aikojaan, ja sitten puoli vuosisataa myöhemmin todettaisiin kuuluneensa niihin ihmisiin joita ei koskaan nähty onnellisina.

Ehkä on olemassa kaksi todellisuutta? Ylemmän kulisseissa odottavat niin monet unelmat ja toiveet, tavallisen keskellä arjen ilot ja surut, itkut ja naurut. 

Juuri nyt kannamme taskussa menneen vuoden avainta, mutta pian aika vaihtuu uuteen. Vai petämmekö itseämme tuijottamalla kahden numeron näkymätöntä väliä ja pelkäämällä että mikään ei muutu, tai että kaikki muuttuu. Tai että loppujen lopuksi tulevakaan vuosi ei kyyditä meitä mihinkään erikoiseen.

Lupaa kysymättä taivas tummuu vielä yhden sävyn verran ennen kuin se valkenee. Silloin viimeistään kannattaa yrittää uudelleen tai olla suunnittelematta yhtään mitään. Teemme miten tahansa, kyllä se tuleva vuosikin kyydittää ja kieputtaa meitä Linnunradan matkaajia. Se on muuten hyvä paikka kasvattaa planeettoja.

Rauhallista uutta vuotta!

Rauhallista joulua

 

Vanha kuusi seisoi metsäpolun päässä. Sama tumma ja tiheäoksainen havupuu, jonka hän oli nähnyt lapsena, tai ainakin hän uskoi niin. Ajan myötä hän oli alkanut epäillä muistojaan. Oliko puu todella kumartunut silloin? Oliko se todella loistanut? Vai oliko se vain hänen lapsenmielensä, jolle kuusi oli yrittänyt kertoa jotakin?

Juuri ennen kuin ensimmäinen lumihiutale kosketti maata, kuusivanhus avasi silmänsä. Se oli odottanut tätä hetkeä vuosikymmeniä. Joulun aattona sen oksalle syttyi valo, jota kukaan ei ollut ripustanut.

Mutta valo, vaikka kuinka pieni, on hyvä teko. Toisinaan se on sisäinen. Ajatus, muisto, toivo joka syttyy hiljaa ja valaisee enemmän kuin kukaan ulkopuolinen voisi arvata.