keskiviikko 7. elokuuta 2013

Torpan tarinaa - maakreivitär ja muori

Elokuinen ilta oli tyyni ja sininen hämärä laskeutui luostarisaaren ylle. Vain kaukainen yölintu valitteli kaislikossa yksinäisyyttään. Vanhan luostarin kammiossa isonenäinen nainen, entinen maakreivitär, poimi esille taulunmaalaajan työvälineet. Hän oli kerännyt rannalta simpukankuoria joissa sekoittaisi värit. Taulukankaat oli pinnoitettu. Vernissaa ja balsamia hän oli noutanut työpajan hyllyiltä, niin myös ohuet hevosenjouhipensselit. Kananmunan hän oli löytänyt aamulla valkosiipisten tarhasta puutarhan kauimmassa nurkassa. Nainen kuulosteli ympärilleen ja ripusti sitten aidon öljyväritaulun seinälle, istuutui telineen eteen ja ryhtyi luomaan " Madonnan taivaaseen nousevia kyyneleitä" alkuperäismaalausta tarkkaan tutkien. Työstä tulisi täydellinen, mutta se vaati seinäluteen kärsivällisyyttä ja kotkan näköaistia.






















Kolme taulua hän tarvitsi. Mutta joka kerta, juuri hetkellä jolloin yksi niistä oli kyyneltä vaille valmis, taiteilijan keskittymistä häiritsivät kiviportaissa laahustavat askeleet ja oveen suuntautuvat varovat koputukset. Nainen ei avannut raskasta ovea, ei vastannut, eikä liioin miettinyt kuka häntä yömyöhään etsi. Askeleet poistuivat heti kun hän asetti valmiin maalauksen lattialle kuivumaan ja kiinnitti seuraavan kankaan rautaruuveilla puiseen telineeseen.

Seitsemän viikon öisen uurastuksen jälkeen kaikki oli valmista, ja isonenäinen uskalsi avata ovensa jonka suuri rautainen haka oli pitänyt suljettuna työskentelyn ajan. Ihmeelliset koputukset olivat kuitenkin lakanneet. Nainen oli hyvin tyytyväinen katsellessaan aikaansaanoksiaan, ja pian hän alkaisi toteuttaa suuren suunnitelmansa seuraavaa vaihetta.






















Seitsemän pitkää viikkoa oli siis kulunut, ja muori ahkeroi edelleenkin pitojen tarjoilijana. Hän oli lopen uupunut ja öiset unet toistuivat levottomina heti kun hän oli sammuttanut päretikun ja kellahtanut muhkuraiselle, rakkaalle olkipatjalleen. Vain koppakuoriaiset rapistelivat seinähirsien välejä, ja pian alkoi sikeä kuorsaus kantautua tuvan pienelle pihalle. Ympäröivä metsä, se ikuinen elämän tuottaja, oli hiljentynyt. Unimaailmassaan muori kertoi itselleen kestien ja juhlaillallisten loistokkaita tarinoita. Pitovieraat olivat toisiinsa turvaava kaakattava lauma kanoja joita rovasti ja tuomari tarkastelivat ylimielisesti, etäisyyttä pitäen, omasta henkisestä korkeudestaan. Jokaisessa unessa hopeinen kello osoitti samaa aikaa, yön myöhäistä tuntia.






















Valkosiipiset eivät jättäneet muoria rauhaan öisellä kotimatkallakaan. Kun hän unihahmona saavutti puron varrella könöttävän punaisen torpan, isonenäisen tyhjentyneen asunnon, sen ikkunoissa loistivat ihmeelliset lämpimän hehkuiset valot. Nurmettuneella pihalla juoksenteli kultaisia kanoja timanttihöyhenineen. Ne olivat tarunomaisen kauniita eläimiä katsella, mutta käytökseltään ilkeitä ja häiritseviä.






















Tarina kertoi että moiset kiusaajat olivat pahojen henkien lähettämiä. Ne tulivat häiritsemään ihmisten unta aina keskiyön jälkeen eivätkä poistuneet tavallisella aseella ampuen, vaan peloitusvälineessä tuli olla kultainen kuula. Mutta sellaista ei löytynyt pitäjäläisten kätköistä ja siksi kiusaajat ilmestyivät paikalle joka yö.

Muori havahtui unestaan hätkähtäen, aamuvarhaisella. Kultainen kuula? Se toi hänen mieleensä asian joka oli tarkistettava heti ylös noustua. Ennenkuin rovasti tulisi torpalle.

2 kommenttia:

  1. Upeat nuo kultaiset kanat.
    Jännittävä tämä tarina.

    VastaaPoista
  2. Suuret ja hienot kuvat. Jännitystä tarinassa.

    VastaaPoista