perjantai 23. joulukuuta 2016

Hämyinen aatonaatto

















Joulukuinen kylmän sinertävä kuutamo heittää valoviirun ovenraosta lautalattian poikki. Se ei yllä rukin polkimelle asti, ei hiljenneen kehdon jalaksiin eikä isännän veistämän sillipytyn haljenneeseen kylkeen. Mutta sileäksi poljetun oksaisen laudan pintaa se matelee hitaasti eteenpäin kuin kalliolle kaatunut maito, valuu lankun rakoihin, paljastaa varjoista syvät uurteet. Pinnalla uinuu koskematon pöly.

Raskas ovi ei ole auennut vuosiin, kuunsäde on ainoa vieras joka on sisälle päässyt. Eikä ole vieraita toivottukaan. Aika on hiipinyt hyljätyn tuvan ohi. Metsäjäniskin tuntee itsensä ei-toivotuksi, kääntyy pois, ei tule toiste.

Mutta luonto ihan selvästi odottaa tänäkin vuonna jotakin tapahtuvaksi. Ensilumen kristallijuhlaa, joulun aikaa?

(Tämä kaunis teksti on peräisin Funchalilta, vuosia sitten ja nyt hieman muunneltuna. Kiitos Funchal!)

Rauhallista Joulua!

2 kommenttia:

  1. Voi hyvänen aika ! Ihanko totta minulta olisi tuollaista vuodatusta syntynyt, mutta kauniiksi sinä olet sen muuntanut. Muistan kyllä mielessäni sen piilotuvan, jopa puut sen ympärillä, jota kukaan ei ollut aikoihin asunut, mutta annan kyllä tekstin komistelusta kunnian sinulle.
    Oikein tunnelmallista joulua sinulle läheisinesi. Olipa kiva kuulla sinusta niin pitkän ajan jälkeen. Löytyisiköhän sinulta tänne blogiisi ihan uutta tarinaa tai jatkokertomusta ?

    VastaaPoista