Välimatka

 

Susan oli matkustanut Suomeen. Hän istui keittiön pöydän ääressä, kynttilän valossa. Häntä ei oikeastaan houkuttanut mikään. Oli marraskuun loppu karussa pohjoisessa maassa jonka hän oli jättänyt vuosikymmeniä sitten. Ulkona pimeni aikaisin, ja sadetta jatkuisi koko yön. Aikaisemmin päivällä hän oli käynyt tervehtimässä iäkästä äitiään hoitokodissa, ja nyt hän istui yksin tämän entisessä kaksiossa kaupungin laidalla. Pian tulisi aika myydä asunto. Mitä tehdä huonekaluille, tauluille, ryijyille ja koriste-esineille? Keittiövarusteille? Muuttaisiko hän koskaan enää takaisin? Mitä hän halusi?

Susan sytytti kattolampun ja kirjoitti pitkän kirjeen. Hän kertoi siinä muistoja lapsuudesta, pieniä salaisuuksia ja toiveita tulevaisuudesta. Kun kirje oli valmis, hän taitteli sen huolellisesti, sulki kuoreen ja vei postilaatikkoon seuraavana päivänä.

Viikot kuluivat, mutta vastaanottaja ei koskaan saanut kirjettä. Tätä Susan ei kuitenkaan tiennyt. Postin reitti oli pitkä ja mutkikas. Juuri hänen kuorensa putosi lajittelukoneen väliin, kulkeutui väärään säkkiin ja lopulta kirje unohtui vanhan varaston hyllylle.

Susan itse joutui lopulta hoitokotiin. Eräänä keväänä varastoa siivotessaan työntekijä Suomessa löysi kellastuneen ja osittain repeytyneen kuoren. Hän avasi sen varovasti ja luki sanat, jotka olivat odottaneet vuosikymmeniä. Kirjeessä oli toivoa, rakkautta ja lupaus ystävyydestä.

Työntekijä ei tuntenut Susania, mutta hän tunsi kirjeen lämpimän voiman. Hän päätti säilyttää sen muistutuksena siitä, että jokainen sana voi kantaa sydämen ääntä - vaikka se ei koskaan saapuisi perille. Ehkä hän tekisi siitä tarinan lehteen.