Laivanpohjateetä

 

Ella ei kuulunut niihin jotka aloittivat matkansa valmiiksi pakatuilla eväillä. Opintolainojen lisäksi hän ei omistanut mitään varoja pankissa. Ei puskuria, ei rahaa mikä teki rahaa. Mutta hän ei antanut todellisuuden määrittää elämäänsä eikä tuntenut olevansa köyhä. Mitä merkitystä oli sillä ettei hän omistanut trendikkäitä tavaroita, ei edes kunnollista kahvinkeitintä, mikä ei olisi pitänyt loppua enteilevää kolinaa lämmetessään? Kauniskuvioisen kullanruskean kangassohvan hän oli saanut työtoverilta, ja eteisen sininen kaappi oli saalis roskakontista samalla kadulla.

Ella oli maltillinen optimisti - ehkä hänen tärkein psyykkinen taitonsa. Tämä oli tilanne nyt, mutta ei ikuisesti. Hän ajatteli, että monilla ikätovereilla oli taloudellisia vaikeuksia mutta he peittivät ne shoppailulla. Heillä oli velkaa, paineita, pelkoa siitä, että ei näyttänyt tarpeeksi menestyvältä. Jokainen kantoi jotakin.

Ella heräsi aamuisin kevyeen tunteeseen, melkein kuin joku olisi päästänyt sisään ylimääräisen valonsäteen. Hän avasi ikkunan ja kuunteli, miten linnut kilpailivat siitä kuka ehtisi ensimmäisenä kertoa aamun uutiset. Hän ei tiennyt lintujen nimiä, mutta hän antoi niille omat, mielikuvitukselliset. Ehkä ne olivat vain tavallisia rastaita ja naakkoja.

Ella oli oppinut rakentamaan ympärilleen turvaa pienistä rutiineista. Ne olivat hänen pääomansa. Ei siksi, että hän olisi ollut erityisen viisas, vaan siksi, että elämä oli ehtinyt opettaa, ja isoäidin sanat muistuivat aina mieleen. Jos ei huomaa pieniä asioita, suuret tuntuvat liian kaukaisilta.

Matkalla töihin Ella kulki puiston läpi. Siellä oli mustavalkoinen koira, joka istui aina samalla penkillä omistajansa vieressä. - Mitä, oletko sinäkin täällä tähän aikaan, koiran isäntä sanoi joka aamu. - Sinulla on kauniit hampaat. Koira ei jaksanut enää juosta, mutta sen häntä eli omaa elämäänsä. Se heilui niin hitaasti ja päättäväisesti, että Ella tunsi joka kerta pienen lämmön rinnassaan. Joskus hän pysähtyi rapsuttamaan eläintä korvan takaa, ja se huokasi aina tyytyväisenä. Niin Ellakin.

Töissä Ella ei ansainnut paljon, mutta hänellä oli omasta mielestään arvokas etu. Hän sai valita päivän viimeisen tehtävän. Hän valitsi aina sen, jossa sai järjestellä asioita paikoilleen. Hyllyjen suoristamisen, papereiden niputtamisen. Kuin olisi saanut pienen maailman hetkeksi hallintaansa. Viimeiseksi Ella kävi aina tarkistamassa kellariarkiston. Tyypillistä, hänen saksalainen esimiehensä oli tilannut saaristosta sillipurkkeja hyvissä ajoin ennen juhannusta, lahjoiksi tärkeille asiakkaille. Mutta nyt kaikki purkit lojuivat hyllyllä ja niiden kannet alkoivat kupruilla huolestuttavasti.

Iltaisin kotona Ella teki teetä. Halpaa pussiin lakaistua ”laivanpohjateetä” kuten joku erikoisasiantuntija olisi ilmaissut asian, mutta hyvää. Muki kädessään Ella istui ikkunan ääreen ja katseli, miten naapuritalon valot syttyivät yksi kerrallaan. Millaisia tarinoita niiden takana oli? Joku teki ruokaa, joku riiteli, joku nauroi, joku nukahti sohvalle.

Valaistut ikkunat saivat hänen tuntemaan ettei hän ollut yksin.

Eräänä iltana Ella poikkesi kotimatkalla kirjastoon. Hän lainasi romaanin, ja kotona sen lehtien välistä putosi lattialle pieni käsin kirjoitettu paperi. Tänään voi tapahtua jotakin hyvää.

Ella kiinnitti vaaleansinisen lapun jääkaapin oveen. Hän ajatteli että se oli jonkun toisen ihmisen ajatus mikä oli kulkenut pitkän matkan ennen kuin se päätyi Ellan käsiin. Ja joka päivä siitä eteenpäin hän ajatteli, että lappu oli oikeassa. Ei siksi, että se olisi luvannut jotakin suurta.

”Hyvä” ei välttämättä vaatinut rahaa. 

Onnettomuus tapahtui viikon viimeisenä työpäivänä. Ella oli juuri tulossa kotiin, kädessään paperipussi missä oli sitruunamuffinssi - pieni juhla tarjoushintaan. Katua ylittäessään Ella astui kuopan yli, mutta kengän kärki osui jalkakäytävän reunaan, ja ennen kuin hän ehti ajatella mitään, asfaltti tuli vastaan.

Ella kaatui kyljelleen, ja terävä kipu iski oikeaan nilkkaan. Tuntui kuin hengitys olisi katkennut hetkeksi. Hän jäi istumaan jalkakäytävälle, käsi täristen, muffinssi murskaantuneena paperipussin sisällä. Ei nyt tätä. Ei minulla ole varaa tähän.

Nuori nainen pysähtyi. “Onko kaikki ok?” hän kysyi, ja äänessä oli aitoa huolta eikä mitään kiirettä vaikka oli perjantain ruuhka-aika. Ella nyökkäsi, vaikka kyyneleet kirvelivät. Nainen auttoi hänet penkille ja jäi hetkeksi viereen. Se oli pieni teko mutta sai Ellan tuntemaan, ettei maailma ollut välinpitämätön.

Kun Ella istui penkillä, tuttu vanha koira puistosta löntysteli omistajansa kanssa ohi. Koira pysähtyi, katsoi Ellaa ja laski päänsä hänen polvelleen – aivan kuin olisi tiennyt, että nyt tarvittiin lohtua. Ella silitti sen turkkia. Kipu ei kadonnut, tuntui vain vähemmän yksinäiseltä. Viisas koira, Ella ajatteli. Näkee minussa ihmisen joka ei onnistu pääsemään eteenpäin mutta ei silti arvostele.

Kun Ella lopulta tuli kotiin, nilkka turvonneena ja askel ontuen, hän avasi paperipussin. Muffinssi oli litistynyt, mutta tuoksui edelleen sitruunalta ja sokerilta.

Hän söi sen hitaasti. - Ei täydellinen, mutta riittävä, kuin minäkin. Roimasti murusia.

Ella avasi parvekkeen oven ja linkutti sohvalle. Jalka lepäsi tyynyn päällä. Olo oli hieman surkea, mutta sitten ilta-aurinko osui vastapäisen talon seinään ja sai sen hehkumaan kuin joku olisi vedellyt maagisella siveltimellä.

Kipu sen sijaan oli yhä todellinen. Edessä olisi ehkä lääkärikäynti ja pari hankalaa päivää. Mutta Ella huomasi, että vaikka hän kaatui, maailma ei kaatunut hänen ympärillään.

"Muista maito", luki keittiön muistilapussa tikkukirjaimin. Mutta nyt Ella katsoi uusinta jääkaapin oveen kiinnitettyä löytöään. Tänään voi tapahtua jotain hyvää.

Se oli edelleen totta, vaikka päivä oli alkanut huonosti.

Naapurissa asuva vanha rouva koputti oveen. Rouva oli huomannut Ellan kaatumisen ja toi mukanaan lämpimän keiton ja pienen pussin mansikoita.

“Ajattelin, että nämä piristävät,” rouva sanoi.

Molempien hymy tuli syvemmältä kuin yksikään toinen hymy sinä viikkona.