Maari Ellin kadonneet sanat

 

Maari Elli istui pöytänsä ääressä, sormet näppäimistöllä valmiina. Tänään hän kirjoittaisi novellikokoelmansa viimeisen tarinan. Sellaisen, joka poikkeaisi aikaisemmista, olisi täynnä yllättäviä käänteitä jopa hänelle itselleen.

Mutta sanat eivät suostuneet yhteistyöhön. Tuntui että hän oli sormiaan myöten luovan jumin suossa.

Maari Elli huokaisi ja yritti uudelleen. Hän kokeili jopa runomuotoa. Mikään ei tarttunut. Jokainen alku päättyi juuri siihen, alkuunsa. Hän googlasi ”Kirjoituskilpailuja”. Ei mitään kiinnostavaa, ja useimmat kouluikäisille tarkoitettuja. Hän oli ollut eläkkeellä jo yli kymmenen vuotta.

Lopulta Maari Elli nojautui taaksepäin ja tuijotti kyllästyneenä ruutua. Puuttui kipinä. Se pieni, oikukas, odottamaton ajatus, joka sytyttää koko kertomuksen. “Kipinää et voi pakottaa”, hän sanoi itselleen. “Mutta sen voit löytää.”

Hän nousi, kietaisi huivin kaulaan ja lähti ulos. Ehkä kipinä odotti häntä jossakin. Kadunkulmassa, olutkolpakossa, kahvikupissa, ohikulkijan hymyn takana.

Kun hän palaisi kotiin, tarina seuraisi perässä.

Pian Maari Elli istui tutussa kahvilassa. Kaunis teekannu oli kuin kutsu rauhoittumaan ja nauttimaan hetkestä, mutta hän olisi mieluummin kuunnellut tulevan kirjansa sivujen kahinaa sen äärellä. 

Viereisen pöydän alle oli pudonnut kellastunut, taiteltu paperilappu. Toiveikkaana hän nosti sen ylös, kuin merkkinä tulevasta. Lappu on tyhjä.

Ja silloin kipinä syttyi: Entä jos kertomukset etsivätkin kirjoittajaa, eikä päinvastoin?Tarina, joka ei suostunut syntymään, oli ehkä juuri nyt matkalla hänen luokseen.

Kuinka väärässä hän olikaan.

Sinä iltana Maari Elli kirjoitti tarinan siitä ettei tarinaa synny.