Mitä Viljamille oli tapahtunut?

 

Aira oli kadonnut kuin tuulenhenkäys. Niin hiljaa ja ovelasti, ettei kukaan hoitokodin iltapäivävuorossa ollut huomannut mitään. Ovet olivat lukossa, turvajärjestelmät päällä, ja silti asukki oli poissa. Jälkikäteen hoitajat vain pudistelivat päätään: ”Jos joku pystyy siihen, se on Aira.”

Aira oli dementoitunut, hauras ja usein eksyksissä omien ajatustensa sokkeloissa. Mutta sinä päivänä hänen mielensä oli kirkas kuin kevätpakkasen jälkeinen aamu. Hän muisti vain yhden asian: Viljami oli kadonnut.

Tämä oli ollut poissa koko yön.

Aira ei voinut hyväksyä sitä. Hän oli joutunut luopumaan elämässään aivan liian paljosta, mutta Viljamia hän ei aikonut menettää. Aira ei ehkä muistanut kaikkea, mutta Viljamia hän ei unohtanut. Ja joskus yksi ystävä riittää pitämään ihmisen maailmassa kiinni.

Niinpä Aira odotti, kunnes hoitajat alkoivat valmistella keittiössä välipalaa ja vierastunti lähestyi loppuaan. Silloin hän sonnustautui nopeasti kävelykenkiin ja ulsteriin, nosti kauluksen ylös ja laittoi päähänsä valkoisen pehmeän baskerin. Vierailijat olivat lähdössä pois, ja joukon keskellä Aira käveli muina miehinä ulos osaston ovesta ja seurasi muiden mukana hissillä alakertaan.

Mihin ja miten hän sitten oli aikonut suunnata kulkunsa ei koskaan selvinnyt. Ehkä hän oli menossa entiseen kotiinsa. Paikallisbussin kuljettaja oli pannut merkille Airan ja sattui hetken kuluttua kuulemaan kommunikaatiokeskuksen etsintäkuulutuksen. Tuntomerkit sopivat, ja Aira noudettiin takaisin hoitokotiin.

Henkilökunta ei torunut, he ymmärsivät.

Mutta Airan suuri rakkaus oli yhä poissa.

Viljami ei ollut mikään tavallinen kissa. Hän oli robottikatti, hoitokodin ylpeys ja Airan ainoa ystävä. Viljami osasi kehrätä, seurata, tuoda tavaroita ja jopa laulaa pienen metallisen hyräilynsä, joka sai Airan aina hymyilemään.

Sitten, eräänä aamuna Viljami palasi naukuen Airan luo ja vanhus oli jälleen onnellinen. Aamun valjetessa Aira istui nojatuolissaan, Viljami sylissä kehräämässä. Hoitajat kulkivat ohi hymyillen, mutta samalla he vilkuilivat toisiaan: jotain oli muuttunut.

Aira oli ajatuksissaan kirkkaampi kuin viikkoihin. Hän jutteli Viljamille, mutta myös hoitajille. Ei sekavia lauseita, vaan selkeitä, lämpimiä huomioita.

"Teillä on tänään kauniit korvakorut, Sari." "Onko kahvi jo tippunut? Minä voisin auttaa kattamaan pöydän."

Hoitajat tiesivät, että tällaiset hetket olivat hauraita. Mutta ne olivat myös arvokkaita.