Luonnon keskellä me asumme

 

Tontillamme on alkanut tänä vuonna sellainen kuhina, ettei sitä edes usko todeksi. Ensin ilmestyivät paikalle metsäjänikset. Kerran iltateen juotuani vilkaisin pohjoisen ikkunasta ulos ja tajusin että kallion vieressä, hedelmäpuiden alla, seisoi kokonainen hirviperhe omenapuun kyljessä. Aivan rauhallisena, kuin olisi tullut tarkistamaan, joko hedelmät ovat tarpeeksi maukkaita. Hirvet eivät tehneet numeroa itsestään vaan jatkoivat matkaansa kohti metsän varjoa. Päättivät tulla takaisin myöhemmin. 

Parin päivän päästä peura ilmestyi samaan paikkaan, mutta sen olemus oli toisenlainen: kevyempi ja uteliaampi. Eläin näytti siltä kuin olisi miettinyt, pitäisikö sen tulla lähemmäs kukkapenkkiä vai pysyä kohteliaan välimatkan päässä. Lopulta se päätti katsastaa lintulaudalta pudonneet makupalat keittiön puolella, ja jatkaa sitten matkaansa toiselle puolen maantietä, kuin olisi vain tehnyt pienen kohteliaisuuskäynnin luonamme.

Tänään se tapahtui. Kettu, pitkästä aikaa! Se ei ujostellut, kulki tunti sitten keskellä päivää suoraan omenapuun alle kuin omaan valtakuntaansa, tuuhea häntä suorana.

Villisikajengi oli käynyt jälleen yöllä. Sen läsnäolon huomasi vasta aamulla, kun maa oli myllätty vieläkin lähemmäs taloa. Sekään ei yrittänyt olla hienovarainen, eli omaa elämäänsä ja jätti merkkinsä. Aikaisemmin laskin possut neljääntoista. Kaksi mammaa ja kaksitoista valkoviiruista poikasta, kello neljä aamulla. Kuinka monta niitä siis on ensi vuonna?

Iltapimeällä viime viikolla ensimmäinen viirukuono mäyrä kulki tontin reunaa pitkin kuin kiireinen virkamies, joka ei halua jäädä juttelemaan vaan hoitaa asiansa täsmällisesti. Se kyykistyi luumupuun alle kuin suuri karvapallo, ja jatkoi kovaäänistä maiskutteluaan. Kaikki on kunnossa elikkä luumuja ruvennut putoilemaan maahan. Taskulampulla näin että oma kissavanhuksemme istui kaikessa rauhassa saman puun alla ja ihmetteli otuksen käytöstä. Luumut eivät ole kissan suosikkiruokaa, mutta uteliaisuus kylläkin.