Harmaat kipinät

 

Tiistai-aamu. Se hiipii sisään jo nyt, eikä se tervehdi hymyllä. Marraskuisen arjen tylsyys. Kello soi, mutta se ei tunnu herättävän mitään muuta kuin ärtymyksen. Sama kahvimuki, sama hapantaikinaleipä, sama uutisotsikko, joka tuntuu toistavan itseään päivästä toiseen. Työpäivä alkaa, ja tietokone päättää päivittää itsensä juuri silloin, kun mitään ei ole muutenkaan tekeillä. Päivitys kestää ikuisuuden. Sähköpostit kasaantuvat, mutta yksikään niistä ei tunnu tärkeältä. Ikkunan takana marraskuun harmaa valo tekee maisemasta tasaisen, kuin joku olisi unohtanut säätää kontrastia.

Kävely lounaalle tuntuu vain pakolliselta siirtymältä paikasta toiseen. Kadulla ei näy ketään. Tai ehkä näkyy, mutta kaikki näyttävät kuin kopioilta toisistaan. Joku avaa sateenvarjon vaikka ei sada. Toinen puhuu puhelimeen vaikka se on selvästi sammutettu. Päivä lipuu eteenpäin. Kadulla kulkijat jatkavat matkaansa, katseet alaspäin suunnattuina kuin vuorosanansa pudottaneet.

Yhtäkkiä harmaa verho repeää. Vanha nainen pudottaa kauppakassin, ja kadulle kolahtaa kellanvihreä lanttu. Nuori mies pysähtyy, poimii sen ja hymyilee tunnustaessaan ettei edes tiedä juureksen nimeä. Hetken ajan he juttelevat. Ehkä tässä päivässä on sittenkin jotain.

Illalla hetki palaa mieleen. Merkityksellisyys ei ole suurissa asioissa, vaan välähdyksissä, jotka muuten hukkuisivat arjen harmauteen ja tunteeseen että tiistai on vain yksi välipäivistä muiden joukossa.