Hiljentyneet kirjaimet

 

Saaraa ihmetytti. Lukion ainekirjoitustunnit olivat olleet hänelle täynnä tuskaa, häpeää ja luovuttamista. Ilmeisesti hän oli asettanut riman liian korkealle eikä kynästä syntynyt pienintäkään tekstiä. Useimmiten hän jätti opettajalle tyhjän paperiarkin. Paitsi pakon edessä - ylioppilaskirjoituksissa hän kirjoitti vaivatta ällän. Laudatur, 60-luvulla.

Nyt Saara oli eläkkeellä. Hän oli tottunut kirjoittamaan lyhyen tarinan joka päivä. Se oli kuin rituaali: aamukahvi, läppärin tyhjä sivu ja sanat, jotka alkoivat virrata aiheen ilmestyttyä kuin tyhjästä. Mikäli mitään aihetta ei tullut mieleen, hän muovaili tarinan siitä. Mutta eräänä päivänä Saara huomasi, ettei häntä huvittanut enää. Hän sulki lehtiönsä ja antoi kynän jäädä pöydälle.

Aluksi hän tunsi outoa tyhjyyttä. Vai oliko se sittenkin keveyttä, kuin olisi pudottanut raskaan repun selästään? Päivä ilman kirjoittamista oli hiljainen, mutta myös vapauttava. Hän huomasi kuuntelevansa luonnon ääniä tarkemmin, katsovansa ostosmatkalla ihmisiä pidempään. Kaupassa, vihannestorilla, bussiaseman odotushuoneessa. Mutta huomaamattaan hän keräsi samalla vaikutteita.

Sattui myös että mieleen hiipi tyytymättömyys. Saara mietti, oliko hän enää kirjoittaja, jos ei tuottanut tekstiä. Oliko hän kadottanut aiheet ja juonet? Tuntui kuin hän olisi jättänyt osan itsestään varjoon. Mutta muutaman viikon kuluttua hän löysi uudenlaisen rauhan. Sanat eivät olleet poissa, ne vain odottivat oikeaa hetkeä.

Saara ymmärsi. Joskus tarina voi kirjoittaa itseään hiljaisuudessa.

Hänen aistinsa olivat täynnä uusia, pieniä havaintoja. Vanhan rouvan punainen sateenvarjo. Tapa, jolla aurinko heijastui ikkunalasiin kuin kultainen viiva. Tuijan oksat jotka viuhahtelivat sinne tänne vaikka oli täysin tyyntä. Silloin siellä oli harakka puuhaamassa. Hän ei ollut kirjoittanut mitään, mutta tuntui kuin tarinat olisivat silti kerääntyneet hänen ympärilleen. Irtonaisia sitaatteja tuokioista kauan sitten. Nuoren tytön mustasukkainen kysymys raitiovaunussa poikaystävälle: - Miksi sinä muistat juuri hänet niin hyvin? Äidin ensimmäinen ja viimeinen paljastus teinityttären oikeasta isästä: - Hän meni hukuttautumaan kun olit puoli vuotta. Eläkeikäisen ystävättären kateellisuus kun Saaran ensimmäinen kirja oli tullut kustantamosta: - Nyt kyllä ei ole aikaa lukea sitä, älä turhaan lähetä.

Kun Saara lopulta tarttui kynään, sanat tulivat eri tavalla kuin ennen. Jokainen niistä oli kuin ystävä, joka palaa pitkän matkan jälkeen. Hän ymmärsi, että tauko ei ollut merkki luopumisesta, vaan hengähdys, joka antoi tarinoille tilaa kasvaa.

Joskus hiljaisuus on paras alku.