Tämä tapahtui minulle 80-luvun alussa. Olin asunut Ruotsin länsirannikolla vasta muutaman vuoden, ja
vesillä liikkumiseni entisessä kotimaassa oli siihen asti rajoittunut
Kirkkojärven hiljaisiin, ruskeavetisiin poukamiin, joissa soutuvene kulki yhtä
rauhallisesti kuin tyyni kesäpäivä.
Täällä Kattegatin
tuuli oli erilaista kuin mikään, mitä olin ennen tuntenut. Se puhalsi mereltä
suolaisena ja vapaana, mutta joskus myös raakana ja epäystävällisenä.
Minun kotini oli maa
jalkojen alla. Kuitenkin minä, maakrapu, tapasin miehen jonka suvussa meri oli ollut melkein
perheenjäsen. Heidän tarinansa olivat täynnä purjeita, köysien narinaa ja
karttoja. Minä taas olin tottunut pitämään kiinni vain airoista, miltei
pelokkaana, kuin ne olisivat olleet ainoa turvani. Styyrpuuri ja paapuuri
olivat minulle täysin vierasta kieltä.
En tule koskaan
unohtamaan päivää kun istuin hetken yksinäni miehen pienessä kaupunkiasunnossa.
Sohvapöydällä makasi vihko. Sukelluspäiväkirja. En edes tiennyt että mies harrasti
sukellusta, eikä se taitanut minua kiinnostaakaan. Pelottava, ymmärtämätön harrastus. No, ehkä sittenkin olin hieman ylpeä hänestä. Aloin kuitenkin selailla vihkoa vain
jotakin tehdäkseni.
Jähmetyin. Parissa sekunnissa käsitykseni miehestä muuttui kun luin hänen tuoreimman muistiinpanonsa. Suomeksi käännettynä se kuului:
Löytö: kuolleen
miehen käsi.
Läh. Vingan
veljekset.
Syv. 12 m.
Karmea teksti alkoi kuvottaa
ja ajatukset risteilivät päässä. Päätin olla toistaiseksi mainitsematta asiasta
miehelle mutta olla varuillani.
Pitäisikö tehdä loppu jo nyt?
Sitten tuli kaunis
heinäkuinen ilta ja lähdimme yhdessä Delsjön järven rannalle. Istuskelimme
kivillä aivan veden tuntumassa. Sorsat tarkastelivat meitä, ja minusta oli hieman epäkohteliasta istua siinä järsimässä niiden heimolaisia, grillattua
kanankoipea.
Kun sorsat alkoivat sukeltaa
ravintoa järven pohjasta, vain pyrstö pinnan yläpuolella, muistin miehen
päiväkirjan. Oli aika kysyä.
- Miksi sinä et
kertonut minulle että löysit vedestä kuolleen miehen käden kaksi viikkoa
sitten? Mistä sinä tiedät että se käsi kuului miehelle ja että hän oli kuollut?
Otitko sinä käden mukaasi ja mitä teit sille? Eikö se haissut pahalta? Ja ketä ne Vingan veljekset ovat, vainajan lähiomaisiako?
Mies katsoi minua
kuin avaruusolentoa. Oliko hän niin kylmä ettei edes muistanut koko asiaa? Yhtäkkiä hän halasi minua ja alkoi nauraa niin että sorsat pakenivat
kääkättäen paikalta.
***
Nyt minäkin nauran,
sillä tiedän paremmin. Tiedän jopa miten tuuli nostetaan purjeisiin, sillä olen
uskaltanut ottaa askeleen laiturin reunalta aavalle merelle. Mikään ei sitä paitsi vedä
vertaa veneestä pyydystetylle makrillille.
***
Tarkistin tietysti miehen kertomuksen tietosanakirjasta ennen kuin uskoin siihen. Ruotsinkielinen död
mans hand ‑koralli olisi suoraan käännettynä kuolleen miehen käsi. Suomeksi
sen nimi on kuitenkin sormikoralli tai nahkakoralli, ja sen tieteellinen nimi
on Alcyonium digitatum. Nimi kuolleen
miehen käsi tulee sen ulkonäöstä: kun polyypit ovat vetäytyneet sisään,
koralli muistuttaa kalpeaa, vahamaista ja elotonta kättä.
Tämä vaikutelma korostuu erityisesti hämärässä tai kun koralli on vaalea.
Ruotsissa nimi on
vakiintunut juuri tämän visuaalisen mielleyhtymän vuoksi.
***
Entä sitten Vingan veljekset, vainajan omaisiksi luulemani?
Vingan veljekset (ruotsiksi Vinga bröder) ovat kaksi tunnusomaista kallioluotoa Vingan majakan lähellä Göteborgin saaristossa. Ne ovat paikallinen maamerkki ja tunnettu osa Vingan saaren maisemaa. Nimitys “veljekset” tulee siitä, että kumpareet ovat lähes samanmuotoiset ja vierekkäin – kuin kaksi veljeä rinnakkain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti