En sytytä valoa, vilkaisen vain ulos. Aamuvarhain keittiöni
pienin ikkuna, työpenkin edessä, tuntuu luukulta toisenlaiseen todellisuuteen. Ei
lainkaan samalta kuin päivisin kun seison tässä tiskaamassa ja huuhtelemassa. Esineet
ikkunalaudalla vaihtelevat viikosta toiseen. Juuri nyt pullojen vihreä ja
ruskea, kypsyvä hedelmän väri (se on muovia ja kypsynyt jo monet vuodet) vanhan keraamisen rosmariinipurkin kuvio, ovat
kuin pieniä vartijoita, jotka pitävät huolta siitä, ettei ulkopuolinen metsä
astu sisään liian nopeasti. Jos nousen varpailleni, aavistan vienvarsilyhdyt kauempana.
Kallio mäntypuineen,
katajapensaineen ja kanervineen on aina läsnä. Sen vihreys heijastuu lasiin,
sen kivuttava kuivuus tai tervetullut kostea hengitys tuntuu melkein ikkunaan. Kuulen vesiputouksen kallion takana. Varhainen valo ei vielä päätä, onko se tulossa kulman takaa vai vasta harkitsemassa. Se
viipyy, kuin kuuntelisi jotakin. Yhtäkkiä paikalle voi saapua harvinainen lintu
joka etsii muurahaisia. Peura oikaisee kallion yli puutarhaan. Rastaat
odottelevat marjoja. Minä tähyilen tuleeko pihlajaan satoa. Vielä en näe.
Ripustetut koristeet
– tähti, kyltti Cuisine, näyttävät siltä kuin ne olisivat jääneet siihen
yön jäljiltä. Maljakossa on kimppu erikoisen pitkiä, kuivuneita männynneulasia.
Nyt yöllä ikkunassa
on jotain myhkäistä. Se ei kerro, mitä on tapahtumassa, mutta se vihjaa. Kuin
aamun ensimmäinen ajatus, joka ei ole vielä muotoutunut.
Ai niin, minunhan vain piti hakea lasi vettä keittiöstä. Sitten takaisin nukkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti