keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Torpan uutisia kaukaa ja läheltä

Väinö oli ehtinyt istua kaltereiden takana jo viikkoja, muistella kaihoisana menneitä ja miettiä kuumeisesti tulevaa. Yhä useammin hänen ajatuksensa palasivat lapsuuteen, sisarusten kesäleikkeihin mäkitorpalla. Ovi oli matala ja kynnys korkea, ja sisällä oli ahtaampaa kuin hänen vankisellissään. Pienet harmaat ikkunat siilasivat säästeliäästi päivänvaloa sekä silloin että nyt. Mutta missä oli lapsuuden turvallinen enkeli? Väinön unissa suojelusenkeli oli paatunut harmaaksi kivihahmoksi jolla voisi olla antiikkiarvoa markkinoilla. Mutta Väinön päiväunissa houkutteli myös kotijärven ranta ja sadunsininen metsä sen takana.






















Väinön ajatus liidähti meren ulapoille missä tuuli kuljetti purjealusta huimaa vauhtia eteenpäin. Toistui outo uni missä haaksirikko laiva uinui samean syvyyden suojassa. Sinne eivät  tyrskyt tai päivänvalo ulottuneet. Hylyn yläpuolella purjehti suuri alus kohtalokkaan mustaa yötä, mutta unessa synkän taivaan kaarta valaisivat ihmeellisen kauniit kristallikruunut ikäänkuin juhlasalongissa.






















Kristallikruunut loistivat juuri silloin todellisuudessakin, mutta kaukana Väinön kalseasta sellistä. Muori, entinen Kapteenskan Kotiapu, oli saanut mieleistään työtä pitojen tarjoilijana kun kaupungista asti saapui juhlaväkeä komistettuun kartanoon. Sinne kokoontui aatelisia, häävieraita ja hautajaisväkeä, pappeja, nimismiehiä, ratsuväkeä ja hienoja neitejä, varakkaiden tyttäriä. Muori vaelsi  vieraiden joukossa kahvitarjottimineen, ystävällisesti hymyillen. Joskus katettiin esille muutakin lämmintä kauniisiin laseihin.  Juhlan humu sai muorin melkein unohtamaan sielua kaivertavat surulliset tapahtumat, ja henkiset haavat alkoivat hetki hetkeltä arpeutua. Hitaasti, mutta hyvää tehden.






















Luostarin kesä kaukaisessa meren saaressa oli hiljainen. Barokkikuoro ei tullut enää sinne esiintymään, ja muiltakin vierailta evättiin pääsy kaikkein pyhimpään sen jälkeen kun arvokas taulu oli kadonnut liturgian jälkeen kuorolaulajien lähdettyä. Isonenäinen nainen istui usein yksinään oman luostarikammionsa suojassa. Hän saattoi katsella takaisin tuomaansa taulua tuntikausia, kuvaa jossa madonnan kyyneleet kohosivat taivasta kohti. Vielä hän ei ripustaisi taideteosta omalle paikalleen luostarikirkkoon. Hän halusi pitää sen kammiossaan, sillä hänen yksinäisissä ajatuksissaan oli alkanut versoa kiehtova suunnitelma. Vielä ei ollutkaan aika ottaa Väinöön yhteyttä.






















Mutta Väinö ei ollut luonteeltaan neuvoton. Hän oli ulkoilujensa aikana tutkinut vankilapuutarhan nurkasta nurkkaan ja löytänyt ristinmuotoisen luolan tunneleineen. Käytävän aukesi puutarhan kauimpaan nurkkaan. Juuri siellä ikivanha mänty oli aikanaan hakeutunut vapauteen rauta-aidan ylitse ja tarjosi nyt Väinölle samaa mahdollisuutta. Oliko umpeen kasvanutta tietä käytetty muinoinkin, ja kuka oli unohtanut vanhan ruuhen lehvistön kätköön? Se oli männyn kasvaessa noussut  mukana taivasta kohden ja pelastunut varmalta lahoutumiselta.

















Väinö, joka nyt kutsui itseään antiikkikauppias Vaino Vorontsoksi, pukeutui barokkikuoron ajoilta tallettamaansa esiintymispukuun, ja lähti matkaan. Pian hän oli vapaa mies naisen koreissa vaatteissa, mutta sehän oli vain hetkellinen ongelma. Paljon vaikeampi pulma oli saada mukaan kätketty ruuhi.

4 kommenttia:

  1. Voi ihme, miten hienoja kiemuroita tässä tarinassa onkaan. Kuinkahan lopulta kaikkien käykään !

    VastaaPoista
  2. Jännityksellä odotan, Väinön pakoa ja Britan ratkasuja.

    VastaaPoista
  3. Osaat luoda jännitystä ja yllätyksellisiä tapahtumia. Kuvat ovat avaria ja täynnä tapahtumien odotusta.

    VastaaPoista
  4. Oi mitä kutkuttavaa jännitystä. Kuvat ovat varmaankin sinun sielunmaisemasta. (kurkkaa uusia sielukorttejani) aika kiemuraista sielläkin

    VastaaPoista