Pyyhe ei kuitenkaan tuntunut pyyhkeeltä. Se oli taulu. Ja taulu kaipasi seinää.
Mutta miten ripustaa tekstiili
niin, ettei se roiku kuin pyyhe? Ystävätär keksi. Neulepuikko. Kuin
pieni tanko, joka pitäisi pyyhkeen ryhdissä päärmeeseen pujotettuna.
Mutta - oliko hänellä edes
ollut neulepuikkoja?
Hän etsi joka
paikasta. Laatikoista, joihin kukaan ei koskaan katso. Laatikoista, joihin
kaikki aina tunkevat kaiken. Kassien pohjilta, varastosta, jopa pyykkikorista. Lipaston ylin laatikko oli niin painava, ettei hän uskaltanut vetää sitä auki.
Tuloksetonta. Pyyhe
jäi pöydälle odottamaan kohtaloaan.
Hän oli etsinyt puikkoa niin kiivaasti, että oli lopulta istahtanut sohvalle levähtämään.
- Olisipa joku, joka toisi sen takaisin. Tai näkisin unta mistä sen löytää.
Kului pari päivää. Post Nord ei kuullut pyyntöä, toi ainoastaan tilatut verhorenkaat sekä mainoksia ja paikallislehden. Ehkä kirppari myisi sopivan pitkiä puikkoja.
Kolmannen ja taatusti viimeisen kerran hän avasi keittiön laatikon etsiäkseen olematonta puikkoa. Säilytyspaikan johon kerääntyy
kaikenlaista. Kumilenkkejä, vanhoja paristoja, pyykkipoikia, piparkakkumuotteja. Käsi tunnusteli laatikon vasempaa reunaa.
Neulepuikko.
Yksi ainoa. Täysin
rauhallisena, kuin olisi ollut siinä aina.
