torstai 9. kesäkuuta 2016

Ne vähän hienommat

Lapsena kun nenänpää juuri ja juuri ylettyi pöydän reunaan en saanut lähestyä näitä hienon hentoja kahvikuppeja, ja harvoin ne otettiin kaapista esiin yllätysvieraillekaan. Nyt puolen vuosisadan jälkeen on liian myöhäistä kysellä tämän kauniin astiaston tarinaa, kertojat ovat poissa.

Tänään nämä kupit ja lautaset kököttävät yksinään ja ikävystyneinä keittiön hyllyllä, tyhjentyvässä asunnossa, kaukaisessa kaupungissa. Muistelevatkohan ne joskus menneitä kesäpäiviä jolloin kuistin suurelle pöydälle asetettiin tätini kirjoma pellavaliina, mummon loihtima mansikkatäytekakku ja uunilämpöiset kanelipullat, ja kekkerit voivat alkaa!


3 kommenttia:

  1. Kauniit kupit ja kaunis ,haikea tarina.Näinhän se elämä menee.

    VastaaPoista
  2. Komiata arabiaa ! Anoppilassa oli aikanaan samanlaiset, lienevätkö 40-50 -luvuilta. Mulla vielä tuollainen sokerikko "perintönä" myös. Kesällä huvimajassa kerran -tyyliä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Halloj Funchis - pidä huolta sokerikostasi! Annoin Bukowskin arvioida astiaston, mukava yllätys.

      Poista