Yllätys puutarhassa

Muistan vieläkin kesälomapäivän kun palasimme viikkoja kestäneeltä purjehdusretkeltä. Talomme ulkoportaiden vasemmalla puolella meitä tervehti odottamaton vartijoiden kaarti. Kokonainen auringonkukkien armeija, kasvot käännettynä kohti valoa. Niiden keltainen kruunu ei ollut ainoastaan väriä. Se oli kuin iloinen tervehdys, muisto jostakin ikiaikaisesta, jostakin joka oli nähnyt enemmän kuin osasimme kuvitella.

Mutta mistä keltainen armeija oli ilmestynyt paikalle? Tausta ei ollut oikeastaan mikään yllätys jos olisin ajatellut asiaa ammattilaisena. Mutta minä en ollut mikään puutarhuri. Olin vain koko talven ja kevään täyttänyt lintulautamme kukkuroilleen auringonkukan siemeniä!

Nyt minulla oli katsomista ja miettimistä. Näistähän syntyisi vaikka runo? Ei, syntyi kokonainen kuvakirja, ensimmäiseni! Kuten "Päivänpaiste ei pysähdy oleskelemaan auringonkukan terälehdille - se ikään kuin liukuu ja kuiskaa jotakin iloista. Valo kulkee kuin vanha tarinankertoja, viettää hetken jokaisen terälehden reunalla, tutkii uurteita ja jatkaa sitten matkaansa, jättäen jälkeensä lämpöä jota ei voi täysin selittää".

Ja kun tuuli käy, auringonkukka ei taivu pelosta eikä kumartele ketään, vaan tervehtii urheasti näkymätöntä. Se kääntää kasvonsa silloin kun haluaa. Auringonkukassa on salainen hiljaisuus, mysteeri.

Se puhuu kumppaneilleen tavalla, jota me tuskin aavistamme.

Kun terälehdet sitten varisevat, auringonkukka ei kuole surullisesti. Siemenet antavat ravintoa meile kaikille, tai putoavat maahan lupauksina uudesta kesästä. Kompostori kiittää myöskin täyttäjäänsä. Työnsä tehneet pitkät mehevät korret eivät mene hukkaan.

Van Gogh ei kuulu suosikkeihini, mutta hän valitsi auringonkukan omaksi tunnusaiheekseen. Toiset maalarit pitivät kukkaa karkeana ja epähienona, mutta ehkä juuri siksi se kiehtoi häntä.

Aikalaiset yhdistivät auringonkukat uskollisuuteen, omistautumiseen ja elämän ja kuoleman kiertoon. Van Gogh käytti taiteessaan auringonkukkia kuvaamaan koko elämänkaarta: nuput, täydessä loistossa olevat kukat ja jo ruskettuvat, siemenistä raskaat päät. Tämä teki näköjään van Goghin maalauksista sekä juhlan että muistutuksen katoavaisuudesta. Mielestäni aihe on tänään kulunut, mutta kaipaan auringonkukkiani jotka eivät koskaan palanneet sen kesän jälkeen.