Todellisuudesta toiseen

Moni meistä on joskus tuntenut olleensa samassa paikassa aikaisemmin, tai nähnyt saman unen uudelleen. Mutta tämä oli toisenlaista, ja Kauko alkoi huolestua vaimostaan Jaalasta.

Päivät kotona olivat tapahtumattomia. Joskus Kauko kävi ruokaostoksilla mutta Jaala oli väsynyt ja pysytteli mieluiten kotona, istuen nojatuolissa luontoa tarkkaillen. Heidän päivittäinen odotettu hetkensä koitti vasta kun kun televisiossa alkoi jokin kiinnostava ohjelma.

Mutta viime aikoina Kaukoa oli alkanut huolestuttaa. Kun ohjelmaa oli katsottu muutama minuutti, Jaala kääntyi katsomaan häntä ja totesi miltei aina että ”tämähän me on jo nähty”.

Aluksi Kauko ajatteli, että kyse oli vain muistista. Pienestä lipsahduksesta, joka tulee iän mukana. Mutta vähitellen hän huomasi, että Jaalan tapa sanoa “tämähän me on jo nähty” ei ollut sävyltään epäröivä. Se oli varma, lähes helpottunut, kuin hän olisi vihdoin saanut kiinni jostakin, joka oli ollut pitkään piilossa. Miksi Kauko ei muistanut?

Kauko päätti kysyä neuvoa. Hän ei halunnut tehdä siitä suurta numeroa, joten hän soitti ensin terveyskeskukseen ja sai ajan psykologille, joka kuunteli pitkään hiljaa.

Jaalan toistuva väitös ei vaikuttanut asiantuntijan mukaan tavalliselta déjà vu -ilmiöltä, mikä on lyhyt, ohimenevä tuntemus. Jaalan kokemus on rakenteellinen: hän ei vain tunne nähneensä ohjelmaa, vaan muistaa yksityiskohtia, joita ei ole koskaan tapahtunut.

Psykologin näkökulmasta tämä viittaa siihen, että Jaalan aivot eivät enää erottele muistoja, odotuksia, sisäisiä mielikuvia tai todellisia tapahtumia.

Kun nämä kerrokset alkavat sekoittua, ihminen ei koe olevansa “väärässä”. Hän kokee, että maailma on muuttunut.

“Se, mitä kuvaat”, psykologi sanoi lopulta, “ei välttämättä ole pelkkää muistihäiriötä. Joillakin ihmisillä todellisuuden ja muistikuvien rajat alkavat liukua. He kokevat déjà vu -tyyppisiä tuntemuksia, mutta ne eivät ole ohimeneviä. Ne voivat olla pysyviä.”

“Mutta miksi hän muistaa asioita, joita ei ole tapahtunut?” Kauko kysyi.

Psykologi mietti hetken.

Jaalan kokemus kertoi, että hänen aikakäsityksensä on alkanut liukua. Ihminen ei menetä aikaa yhtenä palana, vaan se tapahtuu pieninä, huomaamattomina siirtyminä. Nykyhetki tuntuu toistolta, ja tuleva jo tapahtuneelta.

Tämä tekee maailmasta epäluotettavan, mutta samalla oudolla tavalla ennustettavan. Ihminen alkaa luottaa sisäiseen käsikirjoitukseen enemmän kuin ulkoiseen todellisuuteen.

“Joskus mieli yrittää järjestää maailmaa uudelleen, kun jokin sisäinen rakenne on alkanut horjua. Se voi luoda muistoja, jotka tuntuvat todellisilta, koska ne ovat emotionaalisesti totta vaikka ne eivät olisi tapahtuneet”, psykologi jatkoi.

Kauko väsyi selityksiin, ei pysynyt mukana, eikä tiennyt, mitä ajatella. Hän ei halunnut uskoa, että Jaalan mieli olisi alkanut rakentaa omaa todellisuuttaan. Mikäli kysymyksessä oli sairaus, hän halusi sille nimen. Tai sitten jonkun rauhoittavan tiedon.

Neurologi, jolle hän myöhemmin soitti, oli sentään hieman suorasukaisempi.

“Kun ihminen sanoo toistuvasti nähneensä ohjelman, jota ei ole nähnyt, kyse voi olla varhaisesta aivotoiminnan muutoksesta. Mutta yhtä hyvin se voi olla aivojen yritys täyttää aukkoja. Aivot vihaavat tyhjää.”

Kauko ei pelkää vain Jaalan muistia. Hän pelkää etäisyyttä, joka syntyy, kun toinen ihminen alkaa elää maailmassa, johon hän ei pääse mukaan.

Psykologisesti tämä on yksi vaikeimmista kokemuksista läheiselle.

Hän ei voi korjata, vakuuttaa eikä todistaa mikä on totta.

Hän voi vain olla vieressä, kun toinen liukuu toiseen todellisuuteen.