Neiti seinällä

 

Hän oli tilannut netistä kaksi keittiöpyyhettä. Toisen hän lähettäisi kouluajan ystävälle joka oli muuttanut uuteen asuntoon. 

Pyyhe ei kuitenkaan tuntunut pyyhkeeltä. Se oli taulu. Ja taulu kaipasi seinää.

Mutta miten ripustaa tekstiili niin, ettei se roiku kuin pyyhe? Ystävätär keksi. Neulepuikko. Kuin pieni tanko, joka pitäisi pyyhkeen ryhdissä päärmeeseen pujotettuna.

Mutta - oliko hänellä edes ollut neulepuikkoja?

Hän etsi joka paikasta. Laatikoista, joihin kukaan ei koskaan katso. Laatikoista, joihin kaikki aina tunkevat kaiken. Kassien pohjilta, varastosta, jopa pyykkikorista. Lipaston ylin laatikko oli niin painava, ettei hän uskaltanut vetää sitä auki.

Tuloksetonta. Pyyhe jäi pöydälle odottamaan kohtaloaan.

Hän oli etsinyt puikkoa niin kiivaasti, että oli lopulta istahtanut sohvalle levähtämään.

- Olisipa joku, joka toisi sen takaisin. Tai näkisin unta mistä sen löytää.

Kului pari päivää. Post Nord ei kuullut pyyntöä, toi ainoastaan tilatut verhorenkaat sekä mainoksia ja paikallislehden. Ehkä kirppari myisi sopivan pitkiä puikkoja. 

Kolmannen ja taatusti viimeisen kerran hän avasi keittiön laatikon etsiäkseen olematonta puikkoa. Säilytyspaikan johon kerääntyy kaikenlaista. Kumilenkkejä, vanhoja paristoja, pyykkipoikia, piparkakkumuotteja. Käsi tunnusteli laatikon vasempaa reunaa.

Neulepuikko.

Yksi ainoa. Täysin rauhallisena, kuin olisi ollut siinä aina.