Jo aamusta marraskuu levitteli harmaata villahuopaansa ikkunan taakse, ja pilvien yläpuolella kotihengetär puisteli herrasväen untuvapeitteitä. Päivä sarasti hitaasti. Amaryllis näytti tänään tavallista happamammalta.
- Tiedetään, Amarylliksen
Päivä oli eilen. Mutta älä nyt enää riiputa punahuuliasi, vaikka Madame
Roosa veikin joulutähtipokaalin.
Ei kommenttia
törröttäjältä. Mutta yksi nupuista sulkeutui aavistuksen tiukemmin, aivan kuin
olisi loukkaantunut.
- Turha murjottaa.
Katsohan tänne paperikassiin, toin sinulle seuraa.
Vahapaperista
kurkkaili neljä hyasinttineitosta. Vaatimattoman näköisiä sipuleita vielä,
mutta niiden vihreissä nupuissa leijui lupaus joulun salaisuuksista,
kynttilänvalosta ja kardemumman tuoksuisista illoista. Neidot saivat kodikseen mustaan
peltisen sokerikakkuvuoan, missä koivutuohen kierukat kiemurtelivat ympärillä
kuin vanhat tanssiaskeleet.
Amaryllis suoristi varttaan kun rohkein hyasinteista kallistui miltei kylkeen. Mullassa eteni hiljainen kuiskailu, jonka vain kasvit ymmärsivät. Vaihtoivat ehkä keskenään lupauksia tulevista kukista ja valosta, jota ei vielä ollut.
Juuri silloin pilvien
välistä livahti ohut auringonsäde. Se viipyi hetken kaapin kyljessä ja piirsi
siihen viiden kaveruksen yhteisen varjon.
Amarylliksen suupieli
ei enää riippunut aivan niin alhaalla.
Ehkä se ymmärsi, että
marraskuun pimeydessä tärkeintä ei ollut voittaa kauneuskilpailua. Pääasia oli,
että joku oli tullut seuraksi joulua odottamaan.
Lukutaidottomana
Amaryllis ei välittänyt vilkaista seinäallakkaa. Se luotti vanhempaan
ajanlaskuun: mullassa kuiskailtiin jo, että jouluun oli enää yksi lehti
käännettävänä.

Ei kommentteja:
Lähetä kommentti