lauantai 21. marraskuuta 2026

Hiljainen neuvonpito



 



















 







Jo aamusta marraskuu levitteli harmaata villahuopaansa ikkunan taakse, ja pilvien yläpuolella kotihengetär puisteli herrasväen untuvapeitteitä. Päivä sarasti hitaasti. Amaryllis näytti tänään tavallista happamammalta.

- Tiedetään, Amarylliksen Päivä oli eilen. Mutta älä nyt enää riiputa punahuuliasi, vaikka Madame Roosa veikin joulutähtipokaalin.

Ei kommenttia törröttäjältä. Mutta yksi nupuista sulkeutui aavistuksen tiukemmin, aivan kuin olisi loukkaantunut.

- Turha murjottaa. Katsohan tänne paperikassiin, toin sinulle seuraa.

Vahapaperista kurkkaili neljä hyasinttineitosta. Vaatimattoman näköisiä sipuleita vielä, mutta niiden vihreissä nupuissa leijui lupaus joulun salaisuuksista, kynttilänvalosta ja kardemumman tuoksuisista illoista. Neidot saivat kodikseen mustaan peltisen sokerikakkuvuoan, missä koivutuohen kierukat kiemurtelivat ympärillä kuin vanhat tanssiaskeleet.

Amaryllis suoristi varttaan kun rohkein hyasinteista kallistui miltei kylkeen. Mullassa eteni hiljainen kuiskailu, jonka vain kasvit ymmärsivät. Vaihtoivat ehkä keskenään lupauksia tulevista kukista ja valosta, jota ei vielä ollut.

Juuri silloin pilvien välistä livahti ohut auringonsäde. Se viipyi hetken kaapin kyljessä ja piirsi siihen viiden kaveruksen yhteisen varjon.

Amarylliksen suupieli ei enää riippunut aivan niin alhaalla.

Ehkä se ymmärsi, että marraskuun pimeydessä tärkeintä ei ollut voittaa kauneuskilpailua. Pääasia oli, että joku oli tullut seuraksi joulua odottamaan.

Lukutaidottomana Amaryllis ei välittänyt vilkaista seinäallakkaa. Se luotti vanhempaan ajanlaskuun: mullassa kuiskailtiin jo, että jouluun oli enää yksi lehti käännettävänä.

 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti