Vihreän kätkössä runoja

 

Kun Leena vihdoin avasi oman kukkakauppansa, hän tunsi seisovansa unelman keskellä. Putiikki tuoksui freesialta ja ruusulta, ja moni asiakas toi mukanaan pienen tarinan: syntymäpäivän, surun, rakkauden tunnustuksen tai anteeksipyynnön.

Mutta arki oli toisenlainen. Kukat kuihtuivat nopeammin kuin hän ehti asetella niitä. Sesongit vaihtelivat juhlapyhistä niukkaan arkeen. Hankinnat oli suunniteltava taidolla. Maljakot vaativat jatkuvaa pesua, lattia keräsi multaa ja vettä, ja moni asiakas suuntasi kulkunsa lähimarkettiin joka myi tulppaaneja puoleen hintaan. Leena huomasi, että hänen unelmansa oli muuttumassa yhden ihmisen raskaaksi työksi. Hän kaipasi apua ja seuraa.

Työnvälityksestä ehdotettiin eläkeläisnaista, Hilkkaa, joka oli kuulemma kirjoittanut kirjoja, mutta joita kukaan ei ollut lukenut. Leena epäröi – mitä tekemistä kirjailijalla olisi kukkien kanssa? Kukkien sidonta ei ollut samaa kuin kirjojen.

Kun Hilkka astui sisään, hänellä oli mukanaan pieni vihreäkantinen muistikirja. Hän ei tarttunut ensimmäisenä harjaan tai kastelukannuun, vaan alkoi jutella kukille. Hän kirjoitti niistä pieniä runoja, teki kylttejä, joissa luki:

"Tämä lilja kaipaa valoa, mutta myös hiljaisuutta."
"Narsissi muistaa kevään, vaikka ulkona on marraskuu."

Vähitellen Leena huomasi, että Hilkan myötä jokin oli muuttunut. Asiakkaat pysähtyivät juttelemaan, ostivat hieman enemmän kuin ennen. Silti työ oli edelleen raskasta: kukat tarvitsivat huolenpitoa, valoa, kosteutta ja sopivaa lämpötilaa. Maljakot oli pestävä ja lattia pyyhittävä. Mutta nyt hän ei ollut yksin.

Eräänä iltapäivänä sisään astui asiakas, joka jäisi Leenan mieleen. Hän oli keski-ikäinen mies, pukeutunut siististi mutta hieman vanhanaikaisesti. Hän ei kiirehtinyt, vaan kulki rauhassa pöydältä toiselle, pysähtyen katsomaan Hilkan kirjoittamia kylttejä.

– Teillä on täällä erikoinen tunnelma, mies sanoi lopulta. – Ei vain kukkia, vaan myös niiden tarinoita. Hän osti pienen kimpun. – Oletteko koskaan ajatelleet järjestää lukuiltoja? Ihmiset kaipaavat keitaita joissa pysähtyä hengittämään.

Kun ovi sulkeutui miehen jälkeen, Leena ja Hilkka katsoivat toisiaan. Ajatus tuntui ensin oudolta – kukkakaupassa lukuiltoja? Mutta miksikä ei? He järjestivät ensimmäisen tilaisuuden pienesti: vain muutama tuoli, kynttilöitä, kukkia pöydillä. Hilkka luki omia tekstejään.

Ilta ei ollut mikään suuri menestys taloudellisesti, mutta Leena huomasi, että hieman useammat ihmiset tulivat katselemaan ja hakemaan kukkia. Moni saapui mielellään ohjelmailtoihin.

Mies joka oli sanonut oikeat sanat oikeaan aikaan ei palannut koskaan, mutta hänen oivalluksensa oli tehnyt hänestä merkityksellisen.

Leena ei ratkaissut kaikkia käytännön ongelmia. Kukat kuihtuivat yhä. Mutta hänen unelmansa oli kehittynyt viihtyisäksi huoneeksi, missä kukat ja sanat tarjosivat ihmisille hetken levon.