Suihkusaippuapoika

 

Oli uudenvuoden aatto. Pöydällä paloivat kynttilät. Tiernos istui äitinsä kanssa kaakeliuunin kyljessä ja lattialla oli suuri ämpäri puolillaan vettä. He valoivat tinaa pienistä hevosenkengistä.

- Äiti, tina kuulostaa melkein samalta kuin Tiernos. Mistä minun nimeni on tullut?

Äiti hymyili, mutta hänen katseessaan oli pieni varjo. Hän kertoi jotakin mikä kuulosti enemmän mainoslehtisen kuin sukuhistorian sivulta.

– Kun olin nuori, matkustin Espanjaan. Kävelin suuressa kaupassa, ja näin hyllyllä violetin värisen suihkusaippuapullon. Sen kyljessä oli kullanvärinen teksti, ja yksi sanoista oli Tiernos.

Tiernos recuerdos doces memorias. En ymmärtänyt, mutta se kuulosti niin kauniilta. Päätin, että jos minulla joskus olisi poika, antaisin hänelle sen nimen.

Tiernos oli kuunnellut tarkasti. Hän oli ymmärtänyt, että äidin tarinoissa oli usein säröjä, joista todellisuus tihkui sekä sisään että ulos. Luuliko hän että poika uskoi niihin vieläkin?  Tiernos oli käynyt koulua jo monta vuotta ja aavisti, ettei 1950-luvun Espanjassa myyty suihkusaippuapulloja, joiden kylkeen oli painettu houkuttelevia tekstejä. Kaupat ehkä myivät mäntysuopaa tai paremman hajuisia saippuapaloja kauniissa paperikääröissä kuten Suomessakin. Kuinka äiti olisi edes voinut matkustaa Espanjaan?

- Äiti, hän sanoi hiljaa. Miksi sinä valehtelet?

Äiti ei kieltänyt. Hän silitti pojan hiuksia

- Totuus ei aina ole tärkein asia. Joskus nimi tarvitsee kauniin tarinan, vaikka se olisi kuinka mahdoton.

Tiernos jäi miettimään. Ei hän ollut tarkoittanut kysymyksellään vain nimeään.

Ehkä hän ei ollutkaan peräisin mistään kaupasta, vaan juuri siitä mahdottomuudesta.