Kahvila Merituuli

 

Cilla oli aina ajatellut tuntevansa miehensä läpikotaisin. He olivat olleet yhdessä neljäkymmentä vuotta, jakaneet kodin, lapset, laskut ja hiljaiset sunnuntaiaamut. Mutta viime kuukausina jokin oli muuttunut. Ei dramaattisesti, ei näkyvästi. Enemmänkin kuin pieni särö posliinikupissa, jonka huomaa vain tietyssä valossa.

Cilla huomasi sen ensimmäisen kerran, kun mies tuli kotiin tavallista myöhemmin ja sanoi olleensa vain kävelyllä. Mutta hänen kengissään ei ollut lainkaan kuraa, vaikka ulkona oli satanut koko päivän. Toisen kerran mies kertoi unohtaneensa ostaa maitoa, vaikka Cilla löysi kuitin keittiön roskiksesta. Siinä luki selvästi maito 3%.

Pieniä asioita. Mutta Cilla oli elänyt tarpeeksi kauan tietääkseen, että pienet asiat ovat usein isoja asioita naamioituina. Oikeastaan hän tiesi sen liiankin hyvin.

Eräänä iltana, kun mies oli taas kävelyllä, Cilla päätti ryhtyä johonkin, mitä hän ei ollut koskaan aikaisemmin tehnyt. Hän avasi miehensä työpöydän laatikot. Ei vakoillakseen, vaan saadakseen mielenrauhan.

Ylimmässä laatikossa ei ollut mitään erikoista. Siellä oli vain sikin sokin kyniä, vanhoja laskuja, rikki mennyt taskulamppu. Mutta alimmaisessa oli pieni vihko, jonka Cilla tiesi miehen pitäneen muistiinpanoja varten. Hän avasi sen. Ensimmäinen sivu oli tyhjä. Toinen myös. Kolmas ei.

Siinä oli nimiä, päiviä ja aikoja. Ei mitään rikollista, ei mitään skandaalia. Mutta jokaisen päivän kohdalla luki “Kahvila Merituuli.”

Cilla tunsi sydämensä muljahtavan. Merituuli oli pieni kahvila sillan korvassa, paikka missä he olivat käyneet nuorina. Paikka, josta mies oli kerran sanonut: “Siellä minä tiesin, että haluan olla sinun kanssasi.”

Mutta Cilla ei ollut käynyt kahvilassa vuosiin. Mies ei ollut maininnut sitä kertaakaan.

Seuraavana päivänä Cilla päätti mennä itse. Hän pukeutui siististi, laittoi huivin kaulaan ja otti bussin rantaan. Kahvila oli hiljainen, vain muutama asiakas. Hän tilasi teetä ja istui nurkkapöytään. Kului kymmenen minuuttia. Kaksikymmentä.

Sitten ovi avautui.

Hänen miehensä astui sisään - mutta ei yksin. Hänen vierellään oli nainen, ehkä viisikymppinen, ystävällisen näköinen, ei uhkaava. He eivät koskettaneet toisiaan. He eivät näyttäneet rakastavaisilta. He näyttivät tutuilta.

He istuivat samaan pöytään, johon Cilla ja mies olivat istuneet vuosikymmeniä sitten. Mies hymyili naiselle tavalla, jota Cilla ei ollut nähnyt pitkään aikaan - ei romanttisesti, vaan helpottuneesti, kuin joku olisi vihdoin kuunnellut.

Cilla nousi ja käveli heidän luokseen. Mies hätkähti. Nainen hymyili varovasti eikä tiennyt tervehtiäkö Cillaa vai ei.

“Cilla”, mies sanoi hiljaa. “Minun piti kertoa. Tämä on Anna. Hän on terapeutti. En halunnut huolestuttaa sinua enkä näyttää heikolta. Olen ollut jotenkin hukassa, en tiedä miksi. Mutta en ole pettänyt sinua. En ole mennyt minnekään, missä en haluaisi sinun olevan mukana. Minä vain en osannut kertoa.”

Cilla istuutui pöytään. Hän ei ollut vihainen. Hän oli helpottunut ja surullinen, ja ylpeä miehestään yhtä aikaa. Mutta se ei ollut kaikkea.

Anna nyökkäsi lempeästi molemmille. “Teillä on pitkä historia. Hän halusi löytää tavan olla taas läsnä siinä.”

Cilla tarttui miehensä käteen. “Olisit voinut kertoa”, hän sanoi.

“Olisin”, mies vastasi. “Mutta pelkäsin, että luulet minun valehtelevan jostain pahemmasta.”

He istuivat siinä pitkään, kolmisin, meren kohistessa taustalla. Ja Cilla tajusi, että joskus valehtelu ei synny pahasta tahdosta, vaan pelosta olla riittämätön.

Lopulta Cilla päätti tunnustaa. ”Tiedän miltä se tuntuu. Minäkin käyn joka viikko terapeuttisi Annan luona. Minäkään en osannut kertoa sinulle. Ja minäkin pidin siitä, että joku kuunteli ilman että tunsi minut läpikotaisin.”