Näkymätön mauste

 

En olisi ikinä uskonut, että arkisen nettisivuni ylläpito voisi muuttua kulinaariseksi. Mutta niin vain kävi.

Olin päivittämässä reseptiblogiani, sitä samaa jonka olin perustanut vuosia sitten, kun ajattelin että koko maailma halusi oppia isoäitini Rigmorin reseptit. Kaikki oli tuttua ja turvallista. Kuvat, ohjeet, ainesosaluettelot. Kunnes eräänä iltana huomasin jotain outoa.

Yhteen reseptiin – Haukivuoren täti Fannyn vanha porkkanakakku – oli ilmestynyt uusi rivi ainesosiin.

“Lisää ripaus näkymätöntä maustetta. Muistat kyllä, Rigmor.”

En ollut kirjoittanut sitä. En edes tiennyt, mitä se tarkoitti. Poistin sen, tallensin sivun ja jatkoin. Seuraavana päivänä se oli taas siellä. Ja seuraavana. Ja vieläpä eri resepteissä.

Aloin epäillä, että sivustoni oli hakkeroitu, mutta en tiennyt miten saada sellaista selville. Minulla oli tunnettu turvallisuusohjelma käynnissä eikä jälkeäkään tunkeutujasta. Silti mauste ilmestyi aina takaisin, kuin se olisi ollut osa sivuston omaa tahtoa.

Sitten aloin saada viestejä lukijoilta. Pilailivatko kaikki nyt kustannuksellani, vai mitä tapahtui?

“Marita, mikä tämä näkymätön mauste on? Kokeilin lisätä sitä – ja resepti onnistui paremmin kuin koskaan!” “Tämä mauste  tekee ruoasta jotenkin lämpimämpää.” “En tiedä mitä lisäsin, mutta mieheni sanoi, että tämä oli paras keitto ikinä.”

Minua alkoi naurattaa. Ehkä olin vahingossa luonut uuden trendin. Olivatko ihmiset niin huijattavissa? Mutta sitten päätin kokeilla itse. Aloin ymmärtää, ettei kyse ollut ruoasta. Kyse oli tosiaan ihmisistä. Näkymätön mauste oli jotain, mitä he itse toivat luonteellaan ja lämmöllään ruokaan juttelemalle sille. Huomio, läsnäolo, kaipaus, rakkaus. Mitään ei saanut unohtaa.

Seisoin keittiössäni, katsoin reseptiä ja kuvittelin vain lisääväni henkisesti kulhoon jotakin jota ei ollut oikeastaan edes olemassa. Tai ehkä sittenkin. Näkymätön mauste oli tosi asiassa vain hetki, tunne ja pieni ylimääräinen huomio, rakkauden osoitus jonka annoin aterialle kun tein sen tietoisesti ja tunnollisesti. Intohimolla, voisi sanoa, sekä ripauksella rakkautta. Kerroin jopa huoleni kattilan kannelle.

Kun maistoin lopputulosta, en voinut kieltää asiaa. Siinä oli jotain erilaista. Ei maku, vaan tunne. Kuin ruoka olisi hymyillyt takaisin.

Nyt näkymätön mauste on osa jokaista reseptiäni. En poista sitä enää koskaan. Se on kuin pieni salaisuus minun ja lukijoideni välillä, muistutus siitä, että joskus parhaat asiat eivät näy silmillä, vaan syntyvät siitä miten teemme ne.

Olin jo tottunut siihen, että sivustoni elää omaa elämäänsä. Olen jopa alkanut pitää siitä. Oudosta, lempeästä tavasta, jolla näkymätön mauste ilmestyy resepteihin kuin muistutus siitä, että ruoka on enemmän kuin aineksia.

Mutta sitten jokin muuttui.

Ensimmäinen merkki oli hiljaisuus. Lukijoiden kommentit, jotka ennen olivat täynnä lämpöä ja kiitollisuutta, alkoivat muuttua. Ensin ne harvenivat. Sitten niihin tuli sävy, jota en ollut ennen nähnyt.

“Marita, tämä resepti… se sai minut muistamaan asioita, joita en halunnut muistaa.” “Tuntui kuin ruoka olisi katsonut minua takaisin.” “Miksi tämä mauste tekee minut surulliseksi?”

Nousin ylös, avasin läppärin ja menin sivustolle.

Reseptien otsikot olivat muuttuneet. “Lohduttava linssikeitto” oli nyt “Keitto, joka kuuntelee”. “Porkkanakakku isoäidin tapaan” oli muuttunut muotoon “Kakku, joka tietää”.

Ja jokaisen reseptin lopussa oli uusi rivi: “Näkymätön mauste paljastaa sen, minkä olet piilottanut.”

Sydämeni jyskytti. Tämä ei ollut enää lempeää. Tämä oli tunkeilevaa. Näkymätön mauste ei ollut ainesosa. Ei kirous. Ei henki.

Se oli suvun trauma, nimi joka annettiin sille, mitä ei haluttu kohdata. Isoäiti oli kantanut sitä koko elämänsä. Kun hän kuoli, se jäi ilman nimeä – ja etsi seuraavaa.

Minua.