Käsittämätön juttu

 

Arvatkaapa, mitä paperikassissa on. Ei perunoita. Ei maitoa. Ei edes alennuskorin yllätyksiä. Eikä mitään muutakaan marketista hankittua.

Siitä löytyy paljon henkilökohtaisempaa, lähellä tuotettua luonnontavaraa. Erityinen lahja minulle.

Olin päättänyt sijoittaa tyhjän paperikassin tarkalleen siihen, mihin antelias vieras aamu toisensa jälkeen suoritti salaisen rituaalinsa. Kävijä kakki tunnollisesti täsmälleen samaan kohtaan, jota minä sitten kuurasin päivästä toiseen suojakäsineillä varustettuna. Mustanvalkoisia roiskeitakin oli yleensä lennellyt ympäriinsä.

Ajattelin että paperipussi kyllä pelottaa kutsumattoman vieraan pois, varsinkin kun olin koristellut se välkkyvillä remssuilla. Mutta mitä tapahtui?

Seuraavana aamuna harakka oli tähdännyt ja osunut täydellisesti pussin sisälle. Miten se edes onnistui? Eihän kassi ollut mikään tukevareunainen istuin kuten WC:n pönttö.

Minä seisoin ovella, katsoin ymmälläni.

Olin miettinyt kauan miksi harakka oli ottanut minun taloni altaanin aamurutiininsa kohteeksi. Etsikö se jotakin? Miksi aina siihen kohtaan? Ja miten ihmeessä se onnistui nyt osumaan paperipussin sisään kuin joku trapetsitaiteilija?

Eräänä aamuna, kun olin taas kumartunut ottamaan kassia pois nostin katseeni ylös.

Siellä se oli. Totuus - niin selvä, että nauroin ääneen.

Korkealla ulko-oven yläpuolella talon seinästä törrötti vanha tv-satelliitin metallinen käsivarsi. Sellainen, joka oli jäänyt paikoilleen vuosia sitten, kun antennia ei enää tarvittu. En ollut kiinnittänyt siihen huomiota, se oli vain osa talon rumankaunista arkkitehtuuria.

Mutta harakkapahus oli löytänyt siitä täydellisen ulkohuussin.

Se oli istunut antennin käsivarrella kuin kuninkaallisella valtaistuimellaan, rinta rottingilla, ja osasi tähdätä kassiin kuin olisi harjoitellut koko ikänsä. Käsivarsi oli juuri oikeassa kulmassa, oikealla korkeudella, ja oikeassa paikassa oven yläpuolella.

Ei harakka siis etsinyt mitään. Emme olleet loukanneet sitä eikä kissa ollut vienyt sen pesää. Ei se ollut vihainen kenellekään. Se oli vain löytänyt rauhallisen paikan tehdä tarpeensa kun talon väki vielä nukkui.

Ja minä olin hyväntahtoinen hölmö, joka oli alkanut tarjota sille paperipussipalvelua.

Mikäli harakka olisi nyt katsellut minua ylhäältä käsivarrelta, se olisi kallistanut päätään ja sanonut: “Hyvä, ihminen. Kiitos että pidät paikat siistinä.”

Mutta oli se sen verran säikky että tarkisteli minua nyt varmaankin jostain etäisen männynoksan siimeksestä.

Minä nauroin - mitä muutakaan siinä tilanteessa voi tehdä.