Hiutaleiden ja hyvästien enteitä

 

Ulkona pyrytti omituisesti, kuin taivas olisi yrittänyt muistaa talven mutta unohtanut sen puolivälissä. Lumikristallit leijuivat alas kevyesti, mutta sulivat jo ennen maahan lätkähtämistään, jättäen jälkeensä vain kostean häivähdyksen ilmassa. Menneisyyden jäljet ikään kuin katosivat siihen.

Hän pysähtyi katsomaan ilmiötä joka muistutti keväästä mutta tuntui silti talven viimeiseltä, haparoivalta yritykseltä. Se enteili jotakin uutta, ehkä sellaista, joka ei vielä osannut ottaa muotoa. Hän ajatteli, että sää oli kuin hän itse: siirtymässä johonkin tuntemattomaan, sulamassa pois vanhasta, mutta vielä epäröiden ennen kuin uusi elämä ehtisi kunnolla alkaa.

Hän oli pakannut viimeisen arkkupaperin, sulkenut viimeisen vitriinin. Poikamies koko ikänsä, mutta ei koskaan yksin: suvun hautaustoimisto oli pitänyt hänet kiireisenä, surun ja seremonioiden keskellä. Nyt, eläkepäivien kynnyksellä, hän istui tyhjentyneessä työhuoneessa ja kuunteli hiljaisuutta, joka tuntui oudolta ilman kellon vaimeaa tikitystä.

Hän tunsi itsensä yksinäiseksi tavalla, joka ei näy ulospäin mutta tuntuu kehossa kuin hiljainen veto. Se ei ollut pelkkää ihmisten puutetta - olihan hän tottunut olemaan yksin - vaan jotakin syvempää. Kun työ, joka oli määrittänyt hänen päivänsä ja yönsä nyt katosi, katoasi myös se rytmi, jonka varassa hän on elänyt.

Vaikka paljonhan hän oli oleskellut huoneessa missä ei enää koskaan puhuttu. Hän mietti, oliko elämä mennyt ohi vai kulkenut hänen rinnallaan, rauhallisena kuin arkkujen puupinta.

Hän sulki toimiston oven takanaan viimeisen kerran. Ulkona sulavat lumihiutaleet saivat hänet pysähtymään. Ne eivät vain kadonneet ilmassa - ne veivät mukanaan jotakin hänen mielestään, jotakin yhtä tuttua kuin routaiseen maahan kaivettu kuoppa, joka aina merkitsi uusia hautajaisia. Mutta tämä katoaminen oli toisenlaista. Se ei ollut lopullinen, ei raskas, ei seremoniallinen. Se oli hiljainen, pehmeä häviämisen ele, joka muistutti siitä, miten elämäkin liukuu pois ilman suuria ääniä.

Hän ajatteli, että nuo hiutaleet eivät vieneet elämää, vaan avasivat tilaa. Kuopan sijaan ne kaivoivat hänen sisimpäänsä pienen, sulavan kolon, johon voisi ehkä kasvaa jotakin kevyempää kuin suru.

Hän huomasi hymyilevänsä, sillä nyt hän voisi vihdoinkin opetella elämään ilman hyvästejä.