Perjantaina kalaa

 

Eino istui olohuoneessa ja pudisteli päätään Pietarsaaren Kauppahallin mainostamalle turskapaketille.  - Viikon tarjous, höh. Roskakalaa, hän mutisi kuuluvasti, kuin olisi puhunut itselleen. Koko ostos kadutti. Hän kaipasi siikaa. Hopeista, rasvaista kalaa, jonka tuoksu täytti koko talon ja sai hänet muistamaan lapsuuden järvet.

Eino torkahti eikä nähnyt että kymmenvuotias tytär Elli seisoi jakkaralla tiskipöydän ääressä ja perkasi siikaa pienin, varmoiksi opetetuin liikkein. Hän oli löytänyt sen mahasta pienen kalan, ja piti sitä hetken kädessään kuin aarretta. Siian sisälmyksistä  löytynyt pikkukala oli pieni ihme, ja  kymmenvuotiaalle se oli kuin salainen viesti. Äiti yritti hymyillä, vaikka oikeastaan häntä ällötti. Hän ei halunnut perata mitään kalaa koskaan. Torppalomalla Ahvenanmaalla hän oli kaivanut kuopan maahan ja haudannut siihen naapurin tuoman kampelan. Toista oli nuoruus Karjalan Kannaksella, siellä syötiin piirakoita ja vasta Savossa rajan toisella puolen kalakukkoa.

Eino havahtui ja murahti hyväksyvästi nojatuolissa. Keittiöstä tuoksui lupaavalta. 

Arki oli perjantaisin pientä. Kalaa, perkaamista, hiljaisia odotuksia ja pieniä yllätyksiä, jotka tulivat järvestä. Oikeastaan Eino ei edes tiennyt mistä siika oli peräisin.

Supisuomalaisen isäni Einon mielestä 1970-luvulla turska oli, kuten monen muunkin suomalaisen ajatuksissa, roskakalaa. Ennen kaikkea siksi, että se oli halpaa ja arkista. Turskaa tuotiin paljon, se oli massakalaa jota sai marketista isoina, vetisinä paloina. Halpa kala yhdistyi köyhyyteen ja “ei‑niin‑hyvään” ruokaan.

Turska on mieto, jopa neutraali. Moni piti sitä mauttomana mössönä, varsinkin jos se oli jäätynyt, sulanut ja paistettu liian korkeassa lämmössä paistinpannussa. Turska ei ollut tuolloin suomalaisen kalastuskulttuurin ydin. Sehän ei ollut mikään kotimainen järvikala, vaan mereltä tuotu vieras. Se ei tuntunut omalta.

Mitä Eino odotti vaimon kokkaavan nyt, perjantaina?

Makaroonilaatikkoa?

Turska oli ollut koko viikon hiljainen varjo jääkaapissa, se sama hiton pakastepussi, jonka mies oli ostanut alesta ja jota kukaan ei oikeastaan halunnut. Hän oli ehtinyt valmistautua siihen, että illallinen olisi harmaata - turskaan, siihen ikuisesti hieman surulliseen kalaan, joka näytti siltä kuin se olisi pyytänyt anteeksi jo ennen pyyntiä.

Juuri ennen uutisia vaimo laski lautasen miehen eteen ja tokaisi: “Ajattelin, että joskus voi olla juhla ilman syytä.”

Siika oli 70‑luvulla monessa perheessä arvokala, koska se oli kotimainen, rasvaisempi ja maukkaampi, juhla‑ ja viikonloppuruoka. Siika oli oikeaa kalaa, turska  halpaa täytettä.

Illallisen jälkeen keittiö oli hiljainen. Pöydällä makasi siian ruoto, jonka Elli oli jättänyt kuivumaan, koska hän halusi näyttää sen isälle myöhemmin. - Katso, miten siisti tuli. 

Äiti oli jo tiskannut, ja ikkuna huurtui sisäpuolelta, kun ulkona alkoi tihuttaa vettä. Illan viimeinen ääni oli kahvin porina. Talossa oli rauhallista, ja vaikka turskapaketti oli edelleen pakastimessa, kukaan ei puhunut siitä enää. Siika oli syöty, Elli oli ylpeä, ja Eino tyytyväinen. Se riitti tälle päivälle.

Seuraavana päivänä Einon lautasen  reunalla oli yhä pieni hopeankiiltävä jälki.