Esteetön elämä

Asunto oli ollut halpa. Halpuudelle löytyi aina selitys. Nyt oli jo pimeää, ja herra Myntti päätti tarkistaa viemärin, seinät ja lattiat vasta aamun valjettua. Se ei aiemmin ollut mahdollista, koska asunto oli ollut täynnä toisen ihmisen huonekaluja, tavaroita ja raskaita verhoja. Sitä paitsi punatukkainen nainen ei ollut kiinnostunut näyttämään hänelle huoneiston yksityiskohtia. Laahusti vain sinne tänne kiinalaisessa aamutakissaan, diadeemi päälaen hiuspehkossa. Liukui tohveleissaan äänettömästi kohti eteistä, vaikka herra Myntti olisi halunnut tutkia huoneita kauemmin. Ilmeisesti naisella oli kiire Tarot-korttiensa pariin. Hän mutisi jotakin neljännestä maljasta.

Iltamyöhään herra Myntti istui keittiössä ja kuunteli, miten yläkerran asukas siirteli huonekaluja. Äänet olivat vieraita, ja niiden välissä oli hiljainen, rytmikäs kolahdus, kuin metallinen esine olisi osunut johonkin onttoon.

Herra Myntti meni parvekkeen ovelle ja avasi sen varovasti. Ulkona oli tyyntä, eikä mistään kuulunut mitään. Mutta nyt paljastui jotakin täysin odottamatonta.

Parvekkeesta puuttui kaide.

No, eihän elämässäkään ollut kaiteita, mutta tämä oli kohtalokkaampaa. Oliko hän ollut aivan sokea käydessään katsomassa asuntoa? Silloinkin oli ollut melko pimeää. 

Herra Myntti kirjoitti valituskirjelmän rakennusyhtiölle, mutta kun hän kostutti kuivunutta kirjekuorta kielellään, hänen hengityksensä livahti vahingossa sisään. Postivaaka näytti, että hänen henkäyksensä painoi 35 grammaa, ja hän joutui hankkimaan kioskista ylimääräisen postimerkin. Jonossa seistessään laatikko ehdittiin tyhjentää, ja nyt kirje jäisi sen kostealle pohjalle aina maanantaihin asti. Kunhan vain vanha liima ei antaisi periksi tai muste sotkeutuisi yhdeksi ainoaksi läikäksi. 

Sinä yönä herra Myntti ei uskaltanut nukkua hetkeäkään. Hänellä oli taipumus kulkea unissaan, varsinkin vieraissa paikoissa.