Ei se niinkään mennyt

 

Laura ei uskonut silmiään. Ulkona pyrytti sakeasti, mutta hiutaleet putosivat maahan vasta sekunteja sen jälkeen kun ne olivat jo ehtineet sulaa. Jotakin oli vinossa ja vain lumikristallit tuntuivat tietävän menneen hetken jäljettömyydestä enemmän kuin he.

Outo ilmiö, vai oliko se paha enne jälkien epäonnistuneesta peittämisestä?

Laura palasi Mikan luokse. He istuivat keittiön pöydän ääressä kuin suunnittelisivat lomamatkaa etelään, mutta heidän läppäreillään avautuivat aivan toisenlaiset sivustot. He olivat päättäneet tehdä pienen, harmittoman nettihuijauksen. Sellaisen, josta kukaan ei jäisi kiinni ja joka toisi heille nopeaa rahaa. Paljon.

“Kunhan vain kopioimme tuon sivuston ulkoasun ja ohjaamme maksut meille. Kukaan ei huomaa”, Mika sanoi itsevarmasti.

Laura nyökkäsi. Hän oli se, joka oli keksinyt idean. “Käytämme VPN:ää ja kertakäyttöisiä sähköposteja. Helppoa.”

He eivät koskaan huomanneet, että heidän ilmainen VPN-palvelunsa oli itse asiassa rikollisliigan ylläpitämä ansa. Jokainen näppäinpainallus, jokainen salasana ja jokainen suunnitelma tallentui jonnekin verkon pimeään nurkkaan.

Kun Laura ja Mika lopulta julkaisivat huijaussivunsa, he odottivat jännittyneinä ensimmäisiä uhreja. Mutta sen sijaan he saivat yllättävän sähköpostin.

Verkon varjoissa piileksi aina joku, joka oli askeleen edellä. Nyt he olivat itse rikoksen uhreja.

“Kiitos yhteistyöstä. Sivustonne tuotot ohjautuvat nyt meille.”

Mika tuijotti sanoja kuin myrkkyä. Laura yritti lukea hänen ilmeestään oliko kyse vain uhkauksesta vai jostain pahemmasta.

“Laura, ne tietävät kaiken. Ne ovat kopioineet meidän koko suunnitelman. Ja kaikki meidän tunnukset.”

Laura nyökkäsi hitaasti. “Soitetaan poliisille. Nyt.”

Mika otti puhelimen käteensä mutta ennen kuin hän ehti näppäillä numeroa, heidän läppärinsä näytöt välähtivät. Molempiin ilmestyi sama viesti, mustalla taustalla valkoisin kirjaimin.

“Älkää tehkö sitä.”

Laura tunsi kylmän hien nousevan niskaansa. “Ne seuraavat meitä reaaliajassa.”

Mika puristi puhelinta. “Juuri siksi meidän täytyy toimia.” Hän painoi numeron 112. Ja sillä hetkellä he tiesivät, että peli oli muuttunut. He eivät olleet enää rikoksen tekijöitä. He olivat sen uhreja, ja ainoa tie ulos oli astua valoon ja toivoa, että viranomaiset ehtisivät ennen kuin varjot sulkeutuisivat heidän ympärilleen.

Ikkunassa toisella puolen katua välähti kiikarin linssi ennen kuin verhot vedettiin eteen.