Etäinen arvostus

 

Kun uni ei tule, vedän pehmeän myssyn silmille ja kietoudun flanellipeittoon. Ajattelen jotakin mukavaa tapahtumaa, kaunista maisemaa. Aina ei tarvitse matkata lapsuuteen tai tähtitaivaalle.

Työvuosistakin löytyy lämmittäviä ripauksia, mutta niiden esille kaivelu alkaa yleensä toisten tekemistä lähtökuopista, painaumista joita haluan välttää.

Keski-ikäisenä minusta tuli töissä sivuroolin haltija. Sisälläni napsahti, ja siirtely osastolta toiselle sai minut valitsemaan oman suunnan. Sanoin itseni irti.

Olin hyvin koulutettu ja kielitaitoinen nainen, toisin sanoen sellainen joita työmarkkinoilla kuhisi riittämiin. Nuoria ja päteviä, täynnä jonkun ihmeen kautta hankittua itsevarmuutta. Koin sekä vapautta että uuden työpaikan etsimisen tuskaa. Sitten avautui ovi johon olin jo lakannut koputtamasta.

Siitä uksesta astuin ajatuksissani sisään nytkin, unta odotellessa. Keskityin yhteen ainoaan sanaan kuin mantraan. Arvostus.

En olisi koskaan uskonut että henkilö joka oli saavuttanut erittäin korkean aseman talouselämässä, voisi nähdä minussa jotakin ainutlaatuista.

Hans oli niitä seitsenkymppisiä liituraitamiehiä jotka astuivat hallituksen huoneeseen kuin olisivat jo nyt osa sen tulevaa historiaa. Pitkä ja komea, hopeaa ohimoillaan, mutta tuskin mikään tarunhohtoinen sankari. Meidän välillämme ei ollut salarakkautta eikä romanssia. Tuttavuuteemme tuli sen sijaan jotakin mitä en edes osannut nähdä, koska se oli yksinkertaisesti mahdotonta.

Hans oli säätiön hallituksen puheenjohtaja. Minun uusi toimeni oli hoitaa säätiön toimintaa esimieheni kanssa. Hans ja minä tapasimme ainoastaan vuosikokouksissa, mutta hän alkoi soittaa minulle.

- Ajattelin varmistaa että pidät työstäsi ja saat tarvittavan avun, hän saattoi sanoi lyhyesti. Ei sen enempää.

Mutta maisemakonttorissa korvat kuulivat ja silmät näkivät. Esimieheni oli utelias. - Ei mikään huono tuttavuus, hän hekotteli ja kyseli mitä Hansin ja minun välillä oli. Sanoin ettei yhtään mitään. Mutta hän oli huomannut että Hans suhtautui minuun eri lailla kuin muihin.

Kun kävi ilmi että Hans oli tarjonnut minulle vuosikokouksen yhteydessä lounaan kantaravintolassaan, johtoporras kutsui minut puhutteluun. Mistä olimme keskustelleet?

Eräänä talvipäivänä Hans soitti yllättäen kotiini. Se oli ainoa kerta. Hän oli matkalla perheensä kanssa tuntureille ja oli tankkaamassa autoaan. Hän halusi toivottaa hyvää joulua ja kiittää menneestä vuodesta.

Hän ei kertonut että oli jo siirtymässä toisiin ympyröihin. Luin sattumalta hänen haastattelunsa lehdestä. ”Finanssialan vaikuttajan uusi tehtävä kansainvälisessä konsernissa.”

- Näitkö uutisen, esimies kysyi. - Hans puhui sinusta usein. Hän arvosti tapaasi ajatella ja kykyäsi suoriutua tehtävästä, varsinkin kun jouduit hoitamaan työt yksin kuukausikaupalla, minun sairaslomallani. Olin tuskin uskoa korviani kun kuulin että oma esimieheni ei soittanut sinulle kertaakaan sinä aikana kysyäkseen miten pärjäsit. Hans sai tietää sen.

- Minä luulin että hän vain delegoi, sanoin lyhyesti.

- Ei Hans delegoinut. Hän valitsi. Ja hän valitsi sinut useammin kuin ketään muuta. Tiedätkö, ei hän hallituksen puheenjohtajana soittanut meille muille. Me soitimme hänelle.

Tapasin Hansin vielä yhden kerran. Vuosikokouksen päätyttyä hän kääntyi puoleeni.

- Meillä on ollut aina mukavaa keskenämme. Jos tulet Tukholmaan, soita minulle. Voimme tavata lounaalla.

Vieläkin mietin miksi Hans kuulosti siltä kuin olisi todella tarkoittanut mitä sanoi.

Kävin Tukholmassa, mutta en soittanut. Minähän olin vain minä.