Minjan tarina, osa 1

 

Minja oli jäänyt leskeksi. Nyt hän  käveli, yhä shokissa, vaatimattomassa mutta tarpeettoman suuressa asunnossa. Sekasotkuiset muistot vilahtelivat päässä. Olohuoneen paksuun mattoon olisi oikeastaan pitänyt painautua näkyvät polut, hän ajatteli. Niin monet vuosikymmenet sitä oli tallattu tohvelit jalassa edes takaisin, sekä mies että hän. Keittiöön, vessaan, makuuhuoneeseen, television ääreen, parvekkeen ovelle, eteiseen.

Ovikellon pirahtaessa mies oli aina alkanut etsiä päälleen villatakkia ja silloin tapahtui että Minja joutui vaikka kesken ruoanlaiton etsimään sopivaa solmiota. Arkenakin mies halusi olla edustuskunnossa, mutta Minja tulkitsi tämän käytöksen epävarmuudeksi. Ikävä kyllä mies ei ollut tottunut toisiin ihmisiin vaikka oli toiminut ikänsä opettajana. Minja ei oikein ymmärtänyt, mutta kaikillahan meillä oli muhkuramme. Hänelle mies riitti sellaisena kuin oli.

Nyt Minjan oli totuttava laahustelemaan asunnossa yksinään, eikä se ollut helppoa niin monen vuoden jälkeen. Miehellä oli ollut ärsyttävä tapa sulkea huoneiden ovet hänen vastusteluistaan huolimatta, ja muistakin pikkuasioista oli kinasteltu kuten vesihanan turhan pitkästä juoksettamisesta. - On hyvä antaa vesijohtojen puhdistua, mies oli sanonut. Toisten kotona kyläillessä hän teki samanlaista ja Minjaa nolotti.

Mutta nyt kun toinen ei ollut enää istumassa vieressä tai kolistelemassa keittiössä, tyhjyys tuntui koko kehossa. Kun Minja kohtasi kadulla rauhallisesti kulkevan vanhan parin ja näki kuinka toinen kumartui lähemmäs kuullakseen paremmin, hän ajatteli surullisena että siinä menee kaksikko jolla on vielä minun kokemani raskas ja väistämätön menetys edessä päin.

Minja tunsi ihmeekseen vapautta, mutta myös väsymystä mikä ei poistunut nukkumalla. Hän ei halunnut kokeilla nukahtamislääkkeitä, vaikka unesta oli tullut liian herkkää ja pinnallista. Valveilla ollessaan hän katseli yön tunteina katulamppujen valaisemia taulujaan, joihin ulkona tuulessa heilahtelevat oksat heijastivat varjojaan ikäänkuin taulujen maisemissakin olisi tuullut. Minjassa kypsyi päätös muuttaa uuteen asuntoon, jossa tapetit eivät kantaisi menneiden vuosien kaikuja.

Vielä hän ei jaksanut lukea sanomalehden kiinteistösivuja, mutta kuin sattuman kautta samasta talosta vapautui toisen iäkkään naisen valoisa, hyväkuntoinen ja huolella suunniteltu kaksio. Siellä oli vaatehuone josta voisi helpolla saada pienen saunan, ja tilava äskettäin lasitettu parveke etelään päin. Tuttu ympäristö - sama bussipysäkki ja  näköala, sama seurakunta vanhusten kerhoineen. Huoneisto sijaitsi toisessa rapussa, kahdeksannessa kerroksessa. Se sopi Minjalle erittäin hyvin. Muutos oli pieni mutta juuri sopiva tuulahdus uutta elämää, ilman että hän pakenisi aivan kaikkia muistoja.

Kauppa syntyi, ja pian Minja istui uudessa asunnossaan. Hän oli yli kahdeksankymmentä mutta vieläkin virkeä ja toimelias. Hän kyseli itseltään, mitä elämästä oli jäljellä. Lepoa ja itsetutkiskelua, vai uskaltaisi toivoa vielä vanhana? Ainoa tytär oli aivan liian kaukana, eikä Minja juurikaan seurustellut lähitalossa asuvan sisarensa kanssa. He olivat kuin kaksi vanhaa varista jotka puolustivat kumpikin omaa aidantolppaansa. Toinen omisti päivänsä kulttuurille, toinen pesi käsipyykkiä, leipoi ja piiskasi painavia mattoja huulet sinisinä. Ystävättäriä Minjalta ei onneksi tuntunut puuttuvan. Mutta hän kantoi sisällään sitkeää halua antaa tuleville vuosille toisenlaistakin merkitystä. Toivo ei ollut näköjään katoavaista, se oli hiljainen ääni, joka kutsui raottamaan ovea uteliaisuudelle.

Minjalla oli sittenkin unelma, joka oli kääritty vuosiksi pehmeään silkkiin. Nyt hän alkoi kiillottaa sitä kuin vanhaa korua, varovasti, päivä päivältä, joskus varmasti pelonsekaisinkin tuntein. Mutta hän oli päättäväinen.

Jatkuu