Elli-Ruusu Ree

 

Se ei ollut hänen oikea nimensä, mutta niin suomalaiset korvani sen kuulivat, koska en osannut sanaakaan ranskan kieltä. Elli-Ruusu Ree. Sillä nimellä hän jäi pysyvästi mieleeni. Hän saapui joka talvi Belgiasta Teneriffalle kuin muuttolintu, joka ei enää jaksanut lentää kovin kauas, mutta tiesi tarkalleen minne mennä.

Elli-Ruusu Ree näytti olevan yhdeksänkymmenen kieppeillä, mutta kantoi ikäänsä keveästi kuin vanhaa silkkihuivia. Ohut, hauras ja täynnä värikkäitä kuvioita. Aika ei ollut rajaton, mutta hän oli yksi niistä ihmisistä jotka eivät vanhene tasaisesti, vaan pysyttelevät oudosti sekä iäkkäinä että nuorina.

Aamuisin Elli-Ruusu Ree istui yksin suuren parvekkeensa nurkassa minne aurinko ei vielä ulottunut, ja selasi muistiinpanojaan. Mitä hän laitteli järjestykseen? 

Ei hän pelkästään selannut, se oli vain kehno tulkintani. Kirjoittiko hän romaania vai muistelmia? Ehkä molempia. Hän yritti kenties löytää punaisen langan mikä oli vuosien varrella rispaantunut. Keräsi säikeitä, solmi niitä yhteen, toivoi, että joku joskus näkisi kokonaisuuden? Paperit kahisivat kuin kuivuneet lehdet, mutta Elli-Ruusu Reen katse oli selkeä ja päättäväinen. Hän oli kuin kirja, jonka kansi oli kulunut, mutta jonka sisäsivut olivat täynnä elämän kaaosta. Nyt niistä syntyisi pala palalta jäsennettyjä muistoja.

Elli-Ruusu Ree ei nostanut koskaan katsettaan, joten pystyin tarkastelemaan häntä lumoutuneena vastapäiseltä parvekkeeltani, kapean kujan yli. Näen hänet vieläkin ajatuksissani. Aina samassa asennossa pyöreän pöydän äärellä - jalat ristissä, kynä kädessä, harmaa tukka kauniisti permanentattuna. Ehkä se oli peruukki, kiharat olivat joka vuosi täsmälleen samassa järjestyksessä. En tiennyt, mitä hän kirjoitti. En tiennyt, oliko hän kuuluisa vai täysin tuntematon. Mutta jokin hänessä pysäytti minut haaveilemaan samasta harrastuksesta.

Nyt on kulunut kymmenen vuotta siitä kun hän inspiroi minut kirjoittamaan. Syntyi hieman ontuva runo samannimisestä vanhuksesta, joskus kaukaisessa tulevaisuudessa.

Yrttitarhan varjossa
vilpoisa valkoinen kuisti
korituolin uumenissa
unelmoi Elli-Ruusu Ree.

Elämää varjostaa hiipuva muisti
mutta tänään kultareunakupissa
tuoksuu ihana ruusunnupputee.

Silmälaseissa enää vain sangat
mutta hyvinhän niillä unet katselee
ja ketterästi kulkevat puikoissa
näkymättömät hopealangat.

Elli-Ruusu kutoo kreiville sukkaa
ja laittaa sen hellästi rasiaan.
Solmii päälle silkkisen rusetin
odottaen lahjan saajan
palaavan syksyllä asiaan.

Mutta vanhat ystävät on
kauan sitten joukosta seulottu.
Ainoa lämpö ja ainoa tuki
on villaisen pehmeä nuttu,
elämän monista silmukoista
omalle itselleen neulottu.