Sitä niin tavallista

 

Klaara heräsi samaan harmaaseen tunteeseen, joka oli viime viikkoina melkein ahdistanut häntä. Hän katsoi ikkunastaan tyhjää bussiterminaalia ja ajatteli, että jos elämä olisi kirja, hän olisi nyt sivulla, jossa ei tapahdu mitään. Ei näppäriä ruokareseptejä mitä blogisivut olivat pullollaan, ei kulttuuriharrastuksia, ei puutarhan ihmeitä, ei lapsia tai lapsenlapsia. Hän ei matkustellut, paitsi mitä nyt paikallisbussilla kaupunkiin. Mitä ihmettä hän voisi tänään kirjoittaa. Tai tehdä. Hän tunsi itsensä auttamattomaksi tosikoksi ja ajatteli ruotsalaista etiikan tutkijaa Ann Heberleiniä joka oli kirjoittanut siitä ettei halunnut kuolla mutta ei myöskään jaksanut elää.

Aurinko ei aina nouse, Klaara tuhahti ja avasi muistikirjan. Tyhjä sivu tuijotti takaisin. Hänen ei oikeastaan ollut pakko kirjoittaa joka päivä. Se ei ollut lupaus, ei projekti, eikä mikään haaste. Se oli jotakin vakavampaa - tapa pitää itsensä koossa. Kirjoittaminen oli Klaaralle kuin ikkuna, jonka hän avasi joka päivä, jotta huoneeseen tulisi edes vähän ilmaa. Joskus vain lauseen verran.

Klaara päätyi läheiseen puistoon, jossa ei ollut mitään erityistä. Ei kukkaloistoa, ei veistoksia, ei edes kunnolla penkkejä. Mutta siellä oli vanha nainen, joka yritti ottaa valokuvaa kännykällään. Nainen näytti turhautuneelta. Klaara tunsi pistoksen sisällään ajatellessaan mikä voima sai noin vanhan ihmisen vielä ajattelemaan elämää eteenpäin, hankkimaan siihen sisältöä.

“Anteeksi”, Klaara sanoi, “voinko auttaa?”

Nainen hätkähti, mutta hymyili sitten. “Yritän saada kuvan tästä puusta. Se on ollut tässä koko elämäni, mutta en ole koskaan saanut siitä hyvää kuvaa.” Klaara katsoi puuta. Se oli tavallinen. Ei erityisen kaunis, ei erityisen ruma. Mutta nainen katsoi sitä kuin se olisi aarre.

“Se on tärkeä sinulle”, Klaara sanoi.

“On. Se oli paikka, jossa odotin aina ystävääni. Hän oli joka kerta myöhässä. Ja minä aina liian aikaisin.” Nainen nauroi. Klaara nauroi mukana.

Klaara otti kuvan. Siitä ei tullut täydellistä, mutta tarpeeksi hyvä. Nainen kiitti, ja lähti.

Kotona Klaara avasi muistikirjan ja kirjoitti:

Tänään näin puun, joka ei ollut todellakaan mikään  erityinen, mutta jolle joku oli antanut merkityksen. Autoin tuntematonta ihmistä. Ehkä se oli merkki minulle siitä että tarina ei synny taidoista, harrastuksista tai suurista tapahtumista. Se syntyy siitä, että katsoo maailmaa ja huomaa pienen väripilkun harmaan keskellä. Tai että tekee jotakin, eikä vain pane merkille asioita.

Minäpä kirjoitakin tänään siitä. Ja huomenna ehkä jostain muusta.

Klaara sulki muistikirjan. Harmaa ei ollut kadonnut, mutta siihen oli sekoittunut vihreää, vähän keltaista ja ehkä aavistus sinistä.

Sellainen väripilkku riitti tänään. Ehkä hän sittenkin kuului johonkin.