Parsaa ja tiikerikakkua

 

Ajattelen usein alkuaikoja uudessa talossamme. Ensin se oli vanha, sitten purimme alkuperäisen sotilastorpan ja rakensimme tilalle 'oikean' talon. Naapurini nimen olen vaihtanut kertomuksessani Ullaksi. Tai ehkä en...

En minä ollut todellakaan mikään suurenmoinen puutarhuri tai maanviljelijä. Olin asunut keskellä Göteborgia, Helsingin kokoista kaupunkia, viisitoista vuotta. Pieni parveke kaksiossani talon ylimmässä kerroksessa oli ollut ainoa puutarhani. Nyt olin päätynyt täysin toisenlaiseen ympäristöön maaseudulle, vaikkakin vain varttitunnin automatkan päähän Göteborgista.

En tiedä miksi muutimme tänne korpeen. Mieheni oli intohimoinen purjehtija. Ei hän arvostanut makeassa vedessä pulikoimista ja oli asunut koko ikänsä Göteborgissa. Olimmeko yhtäkkiä hieman innostuneita maalaisromantiikasta, jostakin ihmeen omavaraisuudesta? Ideoista jotka harvoin toteutuivat. Kukkapenkki kukoisti kyllä yllätyksekseni ihan kuin sen pitikin, ja talvivihreät viehättivät vähitellen uskomattomilla eri sävyillään. Oli viisasta valita eri lajeja. Joihinkin tuli jopa punaisia marjoja pikkulintujen iloksi. 

Meillä oli takka ja polttopuita omasta takaa, ja lähellä virtaavasta purosta vesiputouksineen (mikä ei jäätynyt edes talvella) onnistuimme johtamaan kasteluveden kallion yli puutarhaan. Rinteen alapuolelle, metsän reunaan, olimme raivannet pikkuruisen viljelysmaan. Tavallisia taattuja juttuja - porkkanoita, retiisejä, herneitä ja perunoita. 

Siksi olin oli ylpeä ja yllättynyt kun uusi kokeiluni näytti onnistuneen täydellisesti. Parsakaalit - pitkänhuiskeat kaulanjatkeet, joiden päässä keikkui pieni vihreä kruunu - olivat vihdoin valmiit! Tällaisesta menestyksestä en ollut edes uneksinut. Seisoin rivien välissä kuin olisin odottanut torvisoittokuntaa marssimaan esiin ja soittamaan fanfaarin parsakaalien kunniaksi.

Sitten sanoin ääneen sen kohtalokkaan lauseen. - Huomenna minä korjaan nämä talteen.

Olisi pitänyt vaieta. Kuusen takana kytättiin ja oltiin aivan toista mieltä. Aina joku kuulee, kun ei pitäisi.

Nyt en tarkoita naapurin Ullaa, vaikkakin hän ilmestyi paikalle seuraavana päivänä kuin olisi ollut piilossa pensasaidan takana sadonkorjuuta odottamassa. Alussa hän oli kysynyt voisimmeko jakaa kasvimaan keskenämme, mutta en ollut kiinnostunut. Niin suuri se tilkku ei ollut, vaikkakin se oli vaatinut monien päivien uurastuksen. Sitä paitsi tiesin että Ulla kuitenkin jättäisi taimien hoidon minun vastuulleni. Hän oli ’lahjoittanut’ meille kasveja aikaisemminkin, ja noutanut ne takaisin sitten kun olin saanut ne kukoistamaan.

Nyt seisoimme siinä ja katsoimme parsakaalien jäänteitä. Ymmärsimme että nelijalkainen metsän kuningas perheineen oli ollut herkuttelemassa viime tipassa. Jäljellä törröttivät enää vain pienet parsakaalien tyngät. Ulla nyökkäsi vakavasti ja sanoi:

- Nyhdetään nämä nyt pois. Viedään ne meidän kompostoriin, omassasihan on jo varmaan tarpeeksi kasvijätteitä. Minulla on siellä vain puun silppuja.

Ja niin me nyhdimme. Parsakaalien varret olivat vielä eilen olleet niin pitkät, että niitä olisi voinut käyttää ongenvapoina. Kun olimme saaneet jäännökset kasaan, minä sanoin:

- Nyt mennään meille ja laitetaan kahvipannu porisemaan. Pidetään parsakaalien muistotilaisuus.

Ulla hymyili leveästi. - Kyllä mielellään. Leivoin muuten tänään tiikerikakun ja jätin sen tullessani teidän rapulle, kun kukaan ei ollut kotona.

Sitäkään ei olisi pitänyt sanoa ääneen. Jossakin kaksi korvaa kuunteli taas.

Kun lähdimme kulkemaan rinteen alta kohti taloa, meitä kiehtoi ajatus että kahvi ja tiikerikakku muodostaisivat täydellisen iltapäivän.

Mutta ei sekään ihan niin mennyt. Hitto vie, olisi voinut olla perjantai kolmastoista. Vaan kun ei ollut.

Tiikerikakku oli tipotiessään, aivan kuin parsat. Rapun edessä makasi vain tyhjä alumiinifolio. Joka ikinen murunen oli nuoltu pois niin tarkasti, että olisi voinut luulla jonkun käyttäneen imuria. Tuskin se oli harakka tai metsäkyyhky. Tuskin kissakaan olisi pystynyt tekemään niin puhdasta jälkeä, tai edes avaamaan foliopakettia. Meidän kissamme oli ainakin epätavallisen tyhmä. Laitoin kerran lattialle katkaravun ja sen päälle läpinäkyvän muoviastian. Kissa tuijotti minua epätoivoisena. - Emäntä, auta.

Ulla ja minä katsoimme toisiamme. Sitten foliota. Sitten taas toisiamme.

Ja me nauroimme. Sellaista naurua, joka tulee silloin kun elämä on vähän liian kummallista ollakseen totta, mutta kuitenkin juuri sopivan kummallista ollakseen hauskaa.

***

Sanotaan että syyllinen palaa tekopaikalle.

Seuraavan iltana näin keittiön ikkunasta kuinka yksinäinen pikisilmäinen siili etsi rapultamme jotakin. Ehkä uutta vastaleivottua tiikerikakkua.

Myöhemmin syksyllä suuntasin vahvan lampun alas metsän reunaan. Kuusien katveesta heijastui kokonainen rivi silmiä.