Tämä on tosijuttu alkuvuosilta uudessa talossamme. Vain naapurini nimen olen vaihtanut Ullaksi. Tai ehkä en.
En minä ollut todellakaan
mikään suurenmoinen puutarhuri tai maanviljelijä. Enemmänkin innostunut
ideoista jotka harvoin toteutuivat. Kukkapenkki kukoisti kyllä yllätyksekseni
ihan kuin sen pitikin, ja talvivihreät viehättivät uskomattomilla eri
sävyillään. Niihin tuli jopa punaisia marjoja pikkulintujen iloksi. Meillä oli takka ja polttopuita omasta takaa, ja lähellä virtaavasta purosta vesiputouksineen (se
ei jäätynyt koskaan) olimme onnistuneet johtamaan kasteluveden kallion yli puutarhaan.
Rinteen alapuolelle, metsän reunaan, olimme raivannet pikkuruisen viljelysmaan.
Mutta siellä oli kasvanut tähän asti niin tavallisia, mielestäni jotenkin ikäviä juttuja -
porkkanoita, retiisejä, herneitä ja perunoita. Siksi olin oli ylpeä ja yllättynyt kun uusi kokeiluni näytti
onnistuneen täydellisesti. Parsakaalit - pitkänhuiskeat kaulanjatkeet, joiden
päässä keikkui pieni vihreä kruunu - olivat vihdoin valmiit. Tällaisesta
menestyksestä en ollut edes uneksinut. Seisoin rivien välissä kuin olisin odottanut torvisoittokuntaa marssimaan esiin ja soittamaan fanfaarin
parsakaalien kunniaksi.
Sitten sanoin ääneen sen
kohtalokkaan lauseen. - Huomenna minä korjaan nämä talteen.
Olisi pitänyt vaieta. Kuusen takana kytättiin ja oltiin aivan toista mieltä. Aina
joku kuulee, kun ei pitäisi.
Nyt en tarkoita naapurin
Ullaa, vaikkakin hän ilmestyi paikalle seuraavan päivänä kuin olisi ollut
piilossa pensasaidan takana sadonkorjuuta odottamassa. Alussa hän oli
kysynyt voisimmeko jakaa kasvimaan keskenämme, mutta en ollut kiinnostunut.
Niin suuri se tilkku ei ollut, vaikkakin se oli vaatinut monien päivien
uurastuksen. Sitä paitsi tiesin että Ulla kuitenkin jättäisi taimien hoidon
minun vastuulleni. Hän oli lahjoittanut meille kasveja aikaisemminkin, ja
noutanut ne takaisin itselleen sitten kun olin saanut ne kukoistamaan.
Nyt seisoimme siinä ja katsoimme parsakaalien jäänteitä. Ymmärsimme että nelijalkainen metsän kuningas perheineen oli ollut
herkuttelemassa viime tipassa. Jäljellä törröttivät enää vain pienet parsakaalien
töngät. Ulla nyökkäsi vakavasti ja sanoi:
- Nyhdetään nämä nyt
pois. Viedään ne meidän kompostoriin, omassasihan on jo varmaan tarpeeksi
kasvijätteitä. Minulla on siellä vain puun silppuja.
Ja niin me nyhdimme. Parsakaalien varret olivat vielä eilen olleet niin pitkät, että niitä olisi voinut käyttää ongenvapoina. Kun olimme saaneet jäännökset kasaan, minä sanoin:
- Nyt mennään meille
ja laitetaan kahvipannu porisemaan. Pidetään parsakaalien muistotilaisuus.
Ulla hymyili leveästi.
- Kyllä mielellään.
Leivoin muuten tänään tiikerikakun ja laitoin sen tullessani teidän rapulle,
kun kukaan ei ollut kotona.
Sitäkään ei olisi
pitänyt sanoa ääneen. Jossakin kaksi korvaa kuunteli taas.
Kun lähdimme
kulkemaan rinteen alta kohti taloa, meitä kiehtoi ajatus että kahvi ja tiikerikakku muodostaisivat täydellisen iltapäivän.
Mutta ei sekään ihan
niin mennyt. Hitto vie, olisi voinut olla perjantai kolmastoista. Vaan kun ei ollut.
Tiikerikakku oli tipotiessään,
aivan kuin parsat. Rapun edessä makasi vain tyhjä alumiinifolio. Joka ikinen
murunen oli nuoltu pois niin tarkasti, että olisi voinut luulla jonkun
käyttäneen imuria. Tuskin se oli harakka tai metsäkyyhky. Tuskin kissakaan olisi pystynyt tekemään niin puhdasta jälkeä, tai edes avaamaan foliopakettia. Meidän kissamme oli ainakin epätavallisen tyhmä. Laitoin kerran lattialle katkaravun ja sen päälle läpinäkyvän muoviastian. Kissa tuijotti minua epätoivoisena. - Emäntä, auta.
Ulla ja minä katsoimme
toisiamme. Sitten foliota. Sitten taas toisiamme.
Ja me nauroimme.
Sellaista naurua, joka tulee silloin kun elämä on vähän liian kummallista
ollakseen totta, mutta kuitenkin juuri sopivan kummallista ollakseen hauskaa.
***
Sanotaan että
rikollinen palaa tekopaikalle.
Seuraavan iltana näin
keittiön ikkunasta kuinka yksinäinen pikisilmäinen siili etsi rapultamme
jotakin. Ehkä uutta vastaleivottua tiikerikakkua.
Myöhemmin syksyllä
suuntasin vahvan lampun alas metsän reunaan. Kuusien katveesta heijastui
kokonainen rivi silmiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti