Minjan tarina, osa 2. Ensi epäily.

 

Minä olen valitettavasti Minjan ainoa jälkeläinen ja pahoittanut hänen mielensä rakentamalla elämääni ulkomailla. Jokainen äidin heikkenevä vuosi tuntui kuin särö tärkeimpään, johonkin minkä olisi pitänyt pysyä loppuun saakka ehjänä. Minä olin se ihminen, jonka olisi pitänyt olla läsnä auttamassa ja kuuntelemassa, mutta olin väärässä maassa, väärässä arjessa. Vaikka soitin ja kirjoitin, kyselin ja järjestelin, se ei koskaan tuntunut riittävältä. Ei kaikkea voinut hoitaa puhelimitse.

Nyt olin matkustanut Suomeen auttamaan Minjaa muutossa. Hissistä astuttuani huolestuin jo rappukäytävässä. Olin painellut tuttua nappia toistamiseen, mutta sisällä oli hiljaista eikä kukaan tullut avaamaan ovea. Raotin postiluukkua jossa oli vieläkin äidin nimi, ja näin eteisen lattialla muutamia mainoslehtisiä. Mitä oli tapahtunut?

Viereisessä asunnossa räksytti koira. Olin penkomassa vapisevin sormin avainta olkalaukun pohjalta kun naapuri tirkisti ovenraostaan. - Ai sinäkös se täällä kopistelet! Kuules tyttö, sinun äitisi muutti ykkösrappuun pari päivää sitten, tai olisiko ollut jo viime viikolla. Antoi minulle orkideansa. Varmaan se on nytkin kotona touhuamassa. Vie terveiset Minjalle sinne yläilmoihin että tulen kyllä kahvittelemaan, ja tuon samalla torilta puolukoita.

Minua hävetti. Luuliko naapuri että olin unohtanut tärkeän päivämäärän? Vihastuttikin hieman, eihän näin ollut sovittu äidin kanssa kun aloin järjestää vapaata töistä. Lähdin reppuineni uudelle asunnolle. Missään tapauksessa en saisi ruveta arvostelemaan äitini käytöstä. Ja mistä minä tiesin että naapuri oli edes puhunut totta? Kadutti etten hoksannut mennä avaimineni tarkistamaan tilannetta.

Huolehdin turhaan, naapuri oli oikeassa. Tapahtunut satutti kuitenkin eikä harmi tahtonut päästää otettaan. Kävi ilmi että iäkäs äitini oli ehtinyt järjestää muuttonsa talonmiehen avustuksella. Pienet esineet, vaatteet ja ruokatavarat hän oli itse kuljettanut uuteen asuntoon tilavassa ostoskärryssä, jonka oli lainannut lähimarketista. Reissu oli hänen mukaansa sujunut kätevästi hissistä toiseen, kellarikäytävän kautta. Melkein kuin jännittävä marssi katakombien kautta kohti uutta elämää.

Halailtuamme eteisessä mieleni rauhoittui. Nyt äiti istui kuin aurinkoruusu pöytämargariinia mainostava esiliina päällään uudessa keittiössään. Kertoi hieman ylpeänä kuinka hän oli jo ehtinyt siivota ja leipoa gluteenitonta koneella. Seuraavalle viikolle oli varattu pyykkitupa, ja saunavuoronkin hän sai pitää entisellään. Mistään ei tarvinnut hermostua, ei edes ikkunaruutujen avaamisesta. Talonmies oli näyttänyt kahvat ja miten toimia. Äiti ei todellakaan näyttänyt odottaneen minusta mitään sankaria muuttoruljanssiin. Tunsikohan hän nyt itsensä hieman sellaiseksi, tuumiskelin. Soin sen hänelle mielelläni.

- Tiedätkös että minä kaipaan sinusta vaan sitä, että voisit vähän useammin istua vieressä, juoda kahvit. Ei mitään suurta, äiti sanoi. - Älä ihmeessä tunne syyllisyyttä. En minä halua olla mikään taakka, vaikka täytyy kyllä tunnustaa että raskaammaksi sitä kummasti tuntee itsensä vanhetessa. Ruukkukasvien kanssa en jaksanut, vein ne naapurille kun olivat kuitenkin vain tiellä imuroidessa.

Olisihan minun tullut tietää paremmin. Äiti hermostui keskeneräisistä asioista, eikä malttanut odottaa tyttären saapumista avuksi. Viime viikot olivat olleet kiireisiä, täynnä järjestelyjä, kurkottelua, lajittelemista ja pakkaamista. Kaappien siivousta. Mutta kirjoja lukuun ottamatta kaikki esineet olivat nyt paikoillaan, verhot ikkunoissa, lamput katossa ja taulut seinillä. Tyhjiä muuttolaatikoita ei näkynyt missään. Kirjat oli pinottu olohuoneen lattialle ja minun tehtäväni oli lajitella ne hyllyyn, mutta vasta kun olin pyyhkinyt huolella pölyt joka ainoasta kannesta. Painavinta oli Kansojen Historia jonka muistin jo lapsuudestani. Ja kuluneeksi selattu Kodin Lääkärikirja.

Jopa pyöreä lämpömittari oli kiinnitetty paikalleen keittiön tuuletusikkunan ulkopuolelle.

Miten kaikki tämä oli edes mahdollista iäkkäälle naiselle? Löytyikö taustalta sittenkin joku nikkari, salainen mieskaveri? Kunhan vaan ei mikään auervaara, ajattelin.