Palettos Sofia
Marketta oli tottunut siihen, että kaikki kumartui ja kietoutui kuin ihmeellinen aura hänen ympärilleen. Se oli hänen koko maailmansa. Tikkuteatterin
valot, yleisön huokaukset, keltaisen untuvaboan pehmeä hehku kaulan ympärillä, jatkuen avokaulaisessa leningissä. Samettinen kruunu. Kaikki täydellisesti sovitettu kampauksen väriin. Hän oli diiva, joka ei koskaan odottanut yllätyksiä. Niin hän ainakin luuli kunnes huomasi tai paremminkin tunsi kulisseissa tuijotuksen. Savun ja samettien välissä seisoi mitättömän näköinen hahmo. Häntä värisytti, mutta miksi?
- Vältä tyyppiä, teatterin kuiskaaja viskasi korvaan. - Ylhö Valentin Luku. Maankuulu petturi.
Palettos Sofia Marketta ei ollut
koskaan kuullut puhuttavan miehestä. Petturi? Tuoko tyyppi joka ei yltänyt edes hänen poskelleen,
saati suudelmaan? Silti tämän katseessa oli sitä jotakin. Lempeää, hieman surullista
kaipausta, kuin hän olisi odottanut heidän kohtaamistaan koko elämänsä.
Juuri sitä hän
olikin.
Tikkuteatterin esityksen
päätyttyä mies haki hänet heti tanssilattialle. Palettos Sofia Marketta kallisti
päätään ja Ylhö Valentin Luku helisi kevyesti metallijalustallaan. Hän kertoi
olevansa lukija, ei esiintyjä - mies, joka oli viettänyt vuosia katsellen
maailmaa alhaalta, mutta ei koskaan tullut nähdyksi. Sofia kertoi olevansa
nähty liiankin kirkkaasti, mutta harvoin todella aidosti, katsottu.
Nyt kummankin oli
myöhäistä perääntyä kuoreensa. Intohimo oli jo leimahtanut pienessä tilassa,
johon heidän ruumiillinen korkeuseronsa ei yltänyt. Se ei tarvinnut suudelmaa.
Se oli kuin kahden erikokoisen varjon yhteisymmärrys: hiljainen,
epätodennäköinen, mutta kiistaton.
Siitä illasta lähtien
Palettos Sofia Marketta kumartui alemmas, ja Ylhö Valentin Luku nousi korkeammalle.
Ei fyysisesti, vaan sillä tavoin kuin rakkaus nostaa ihmistä, vaikka hän
seisoisi metallijalustalla tai vaikka terrakottaruukussa.
Sitten kaikki kävi nopeasti. Tikkuteatteri suljettiin yleisön puutteessa, enkä tavannut kumpaakaan enää koskaan. Kuinka joku sai rakastuneen parin katoamaan jäljettömiin?
Seuraavana vuonna olin kesätöissä Herculaneumin kaivauksilla Italiassa. Vapaa-aikana etsin äidilleni italialaista kameekorua. Ehkä juuri sellaisen retken yhteydessä näin yllättäen Positanon pienen konditorian tiskillä (Amalfirannikolla Napolin lähellä) ihmeellisen kauniin ja tutun lakritsiluomuksen marsipaanipäineen. Se maksoi 145 euroa ja muistutti kovasti paria. Ja kieltämättä molemmat näyttivät ... aidosti onnellisilta.
Tutto è bene quel che finisce bene.
Alku hyvin, kaikki hyvin.
----------------------------------------------------------
Koriste-esineet: yksityinen kokoelma.
Hahmoilla kuvauksissani ei ole todellista taustaa, mutta olen kiitollinen heidän avoimuudestaan.
Hanna Helena, Ruotsi ja Italia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti