Asioiden laita

 

Ammi ei ollut mikään helppo naapuri. Sen aavisti jo tavasta, jolla hän seisoi pihapolulla tai istui pyöränsä satulassa. Jalat hieman harallaan, kuin olisi ankkuroinut itsensä maahan ennen kuin avaisi suunsa. Joskus tuskin tervehdimme, toisinaan kävimme pitkiä keskusteluja, sellaisia joissa sanat kiertelivät kuin varovaiset linnut, ennen kuin ne ehkä laskeutuivat siihen, mikä oikeasti painoi mieltä.

Tänään näytti olevan päivä jolloin selvitettäisiin asioita, mitkä ilmeisesti olivat nakertaneet naapurin mielessä jo pidempään. Todennäköisesti niistä oli keskusteltu kotona lounaspöydän ääressä.

Ammi oli ilmestynyt viereeni ilman ennakkovaroitusta, hiukan hengästyneenä poljettuaan pyörällä mäen takaa.

“Mä olen miettiny” hän aloitti, ja se oli jo itsessään poikkeuksellista. Ammi ei yleensä aloittanut mitään. Hän jatkoi vasta kun oli pakko. Siihen hän pysähtyi nytkin, kuin olisi unohtanut seuraavan lauseen. Katse harhaili pihan yli, pensaiden lomaan, taivaalle, takaisin minuun. Jokin hänen olemuksessaan oli päättänyt, että tänään olisi selitysten päivä, mutta sanat eivät vielä löytäneet toisiaan.

Silloin mieheni ilmestyi pihalle, auton vierelle. Hän oli ollut koko aamun sen kimpussa, puoliksi auton alla, puoliksi sen vieressä, työkalut levällään kuin pienen sodan jäljiltä. Ammin ilme kirkastui. Tyttö  kääntyi hänen puoleensa kuin olisi yhtäkkiä muistanut alkuperäisen tehtävänsä.

"Miksi sä oot vaan kotona?" "No kun auto pitää korjata."

“Mitäs sun työ on?” hän kysyi mieheltä.

“No tämä auton korjuu, kun se ei kulje ihan hyvin”, mies vastasi, pyyhkäisi käsiään housunlahkeeseen ja vilkaisi tyttöä ystävällisesti.

Ammi ei luovuttanut. “Ei mutta mitä sä oikeesti teet.”

“Korjaan autoa.”

“En mä sitä tarkota.” Tytön ääni kiristyi uhmaavasti, kuin hän olisi turhaan kiskonut ovea joka ei suostunut aukeamaan.

“Mikä se on mihin sä menet, kun sä menet töihin?”

“No tämän auton alle”, mieheni sanoi ja iski minulle silmää.

Ammin otsa meni ryppyyn. Vihastus nousi kuin nopea pilvi. “Kun meiän isä lähtee aamulla, niin se menee sen töihin. Mihin sä meet kun sä meet?”

“Tätä autoa korjaamaan.”

Nyt tytön kärsivällisyys loppui kuin katkaistu lanka. Hän kurvasi pyörällään niin että hiekka pöllyi. Hurjaa vauhtia kotiin, ketjut kilisten ja polvet viuhtoen. Jotakin oli mennyt pahasti väärin hänen nelivuotiaassa maailmassaan. Hän oli tullut hankkimaan varmuutta siitä, että hän oli tehnyt tärkeän asian, selvittänyt naapurisuhteet niin kuin isot ihmiset tekevät. Eikä se onnistunut.

Varttitunnin kuluttua tyttö polki takaisin. Ilme oli vakava, kuin hän olisi käynyt neuvottelun korkeammalla taholla.

“Äiti käski sanoo että sen tarttee lainata kaks litraa maitoo.”

Kaksi litraa. Hyvä ystävä. Meillä ei ollut koskaan kotona niin hirmuisen paljon maitoa, Sanoin sen varovasti, ettei tytön maailma särkyisi toista kertaa saman tunnin aikana.

Ammi katsoi minua pitkään, arvioiden, kuin olisi punninnut koko taloutemme yhdellä silmäyksellä.

“Ootteks te köyhiä”, hän totesi lopulta ja polki kotiin kertomaan.

Kun hän katosi mutkan taakse, pihan hiljaisuus tuntui hetken suurelta. Ja samalla pikkuruisen huvittavalta, lempeällä tavalla. Ammissa oli jotakin sellaista, joka sai maailman näyttämään arvoitukselliselta, ihan kuin hän olisi kulkenut totuuden ja väärinymmärryksen rajalla koko ajan, eikä tiennyt kumpi oli kumpi.

Ehkä juuri siksi hänen sanansa jäivät soimaan.

Pienet ihmiset kysyvät suuria kysymyksiä, ja joskus meidän tehtävämme on vain pysyä paikallamme, jotta he voivat polkea edestakaisin ja rakentaa niistä oman maailmansa.

Ammin äiti sai tarvitsemansa  kaksi desiä maitoa.